Mitä tarvitaan menestymiseen?

Media rakastaa menestystarinoita. Menestykseksi kutsutaan sitä kun onnistuu jossakin, mutta mitä tarvitaan menestystarinan syntymiseen? Monilla huippu-urheilijoilla sanotaan olevan taustallaan menestystarina ja monet yritykset mainostavat itseään omillaan. Applen menestystarinassa kerrotaan kuinka Steve Jobs loi vanhempiensa autotallissa pienen yrityksen, joka nousi yhdeksi menestyneimmäksi yritykseksi tietokonealalla Microsofltin rinnalle.

Media etsii aina uusia menestystarinoita kerrottavaksi. Menestystarinat myyvät. Lehdet kertovat kuinka pikku tyttö Afrikassa löysi vettä ja pelasti koko kylänsä. Hienoa, eikö vain? Seuraavan viikon menestystarinassa on laulaja, joka nousi slummeista esiintymislavoille ja salamavalojen välkkeeseen. Lukijat pitävät tällaisista tarinoista, koska se antaa uskoa, että kuka tahansa voi menestyä kunhan jaksaa uskoa itseensä. Tarinat ovat kuitenkin hyvin ääripään tapauksia. Tarvitaanko todelliseen menestykseen traaginen tausta?

Ovatko yllämainitut polut ainoita reittejä menestykseen? Mitä on menestys? Lehtien sivuilla se tarkoittaa juurikin näitä suuria mullistavia tarinoita. Lehtiartikkelien ulkopuolella menestys on pienempiä asioita. On menestystä kasvattaa kolme lasta itsenäisiksi aikuisiksi. Menestys ei tarkoita sitä, että pitäisi saada rahaa ja palkintoja menestyksellään. Se tarkoittaa, että onnistuu tavoitteissaan.

Tavoittelitpa lehtiartikkelien kaltaista menestystä tai arjen pientä menestystarinaa, on sen saavuttamiseksi hyödyllistä omata tällaisia ominaisuuksia:

• Kekseliäisyys
• Periksi antamattomuus
• Harkitsevuus ja huolellisuus
• Jatkuvasti rakenteleva
• Hyvin sopeutuva
• Hyvä oppija
• Osaa käyttää lahjojaan hyväkseen
• Virheistään oppiva
• Uskallusta ottaa riskejä
• Oma-aloitteisuus
• Rohkeus
• Hyvä luottamus itseensä ja tekemiseensä

Harvalla on kaikki yllä mainitut ominaisuudet, mutta niiden tavoittelu auttaa menestystä kohti kurkoteltaessa. Tarvitaan hyvää onnea ja oikea hetki menestyäkseen, mutta yrittämättä ja vaivaa näkemättä on vaikea nousta menestyksen portaita. Porras askelmasi voivat olla pieniä jokapäiväisiä onnistumisia tai urapolulla ylöspäin kulkemista. 

Sinnikkyydellä huipulle

Pitkän uran toimittajana tehnyt Paula Ilvetsalo on inspiroiva henkilö. Hänen reittinsä toimittajien aatelistoon ei ollut kiveen nakutettu, mutta ehkä se tekeekin siitä mielenkiintoisen.
     Paula aloitti kirjoittamisen ollessaan Suomen Teinienliiton jäsenenä. Hän kävi jo 17-vuotiaana haastattelemassa mustalaisia torinlaidalla. Parikymppisenä hän kysyi töitä Savon Sanomista äitinsä yllyttämänä. Rohkea ja itsevarma asenne ja hyvät kouluarvosanat viitoittivat tietä ja ovet avautuivat toimittajan töihin.
     Savon Sanomissa Paula aloitti uutisia kirjoittamalla. Niitä aikansa kirjoitettuaan hän sai kollegansa kanssa mahdollisuuden kirjoittaa kulttuuriuutisia. He alkoivat työstää juttuja Perhesivut osioon, joka oli uutta perinteisessä sanomalehdessä. Sanomalehtityön ohella myös Kuopio tanssii ja soi -lehtisiä.
     Savon Sanomat oli hyvä työpaikka, mutta uudet haasteet kutsuivat ja 1987 Paula teki jotain hämmentävää. Paula irtisanoi itsensä hyväpalkkaisesta vakityöstään ja perusti Ilmaisu-Q Ky:n kuvataiteilija Markku Kolehmaisen kanssa.
"Olin toiminut jo vuosia alalla ja solminut suhteita eri ihmisiin. Suhteiden ja kokomuksen avulla freelancerin hommat lähtivät pyörimää varsin helposti." Paula muistelee.
Vuosien varrella Paula ja Markku työskentelivät ja asuivat kuukausia kerrallaan ulkomailla, muun muassa Ranskassa ja Sisiliassa. Ulkomailla paikalliset lehdet haalittiin heti luettavaksi ja Suomeen palattua niitä käytettiin inspiraation lähteinä. Varsinkin Amerikkalaiset joululehdet paljastuivat varsinaisiksi aarreaitoiksi.
    Ihmiset saavat Paulan joka aamu inspiroitumaan. Hän innostuu aina kuullessaan ihmisten tarinoita. Hän myös virkistää kieltään lukemalla kirjoja, joista mieluisimpia ovat olleen muun muassa ruotsalaisten kirjoittamat ytimekkäät dekkarit.
   
Nuoria toimittajaksi haaveilevia Paula neuvoo matkustelemaan maailmaa ja lukemaan ulkomaalaisia lehtiä. Hän kehottaa ihmisiä olemaan sinnikkäitä, sillä toimittaja ei milloinkaan hyväksy kielteistä vastausta. Periksiantamattomuudella syntyvät hyvät tekstit.

Asiaa Aasiasta?

Opettaja kehotti meitä jokaista keräämään artikkeleita ja linkkejä sivuille, jotka käsittelisivät jotakin aihetta, johon voisimme erikoistua. Olen itse kiinostunut monista asioista, mutta varsin pinta puolisesti. Ahdistun, kun joudun penkomaan lisätietoja aiheesta, joka kyllä kiinostaa minua suuresti, mutta jonka toisaalta haluan pysyä hieman tuntemattomana. Se jonkun asteinen tuntemattomuus kai tekee asioista mystisiä, ja siten mielenkiintoisia.
     Haluankin tunnustaa jotain; kyllästyn asioihin nopeasti. Ystäväni ovat olleen saman bändin faneja jo useamman vuoden ja omistavatkin levyjä, fanipaitoja, sekä ovat käyneet katsomassa starojaan keikoilla. Minulla ei ole koskaan ollut lempibändiä, jonka levyt ja fanipaidat olisin ostanut, tai jonka keikalle olisin mennyt. Minulla on toki aina ollut jokin bändi josta sillä hetkellä olen pitänyt muita enemmän, mutta parin kuukauden jälkeen mielenkiintoni on lopahtanut. Mikä meni vikaan? Ei välttämättä mikään.

On hämmästyttävää, että olen ollut nyt jo useamman vuoden Englantilaisen Hurts-bändin fani. Omistan jopa kaksi heidän levyään, joita kuuntelen varsin usein. Olen myös ollut jo muutaman vuoden aasialaisten draamojen ystävä, ja vielä useamman vuoden olen kuluttanut mangan ja animen maailmassa. Kiinostukseni draamojen ja animeiden kotimaihinkin on vuosien myötä vain kasvanut minulle tavallisen lopahtamisen sijaan. Vuosi sitten tartuin jopa japanin kielen oppikirjaan ja opiskelin kyseisen kielen alkeet.

Palataan kuitenkin takaisin opettajani kehotukseen. Valitsenko siis aiheekseni Aasian? Tarkennanko aihepiirini Japaniin, Koreoihin, Kiinaan ja Taiwaniin? Valitsenko vain yhden maan? Keskitynkö kaikkia maita yhdistävään piirteeseen, joka esiintyy länsimaissa täysin eritavalla, kuten kauneusihanteet? Mihin vedän rajan, kun Aasia on niin suuri ja mielenkiintoinen?
      Tällä hetkellä en osaa vastata omiin kysymyksiini. Vain ajan kanssa voin tietää mikä on se joka kiinostaa minua eniten. Kykenenkö edes olemaan innostunut samasta aiheesta pidemmän aikaa?
      Juuri nyt olen omistanut aikaani kirjalle, joka kertoo elämästä Pohjois-Koreassa. Kommunismia ihailevan maan kansalaisten kertomat tarinat ovat karuja ja epätodellisia, mutta aina lukiessani haluan tietää lisää. Miksi maan johto antaa kansalaisiensa kuolla nälkään? Miksi kansa joka kärsii, ei nouse johtajaansa vastaan? Miksi ei ole tapahtunut vallankumousta?

Epäilen kuitenkin yhä, että jos menen hetkellisesti kiinostavan aiheen kanssa, tulen kuukauden, ehkä jo viikon päästä olemaan lopen kyllästynyt aiheeseeni. Onkin parempi todeta, että aiheenani on Aasia, kirjoitin sitten Jättipandoista, korealaisen pop-laulajan kauneusleikkauksesta tai Japanin työkulttuurista.

Taidetta taidetta

Viime toukokuussa kävin kahden viikon opintomatkalla Cardiffissa ja Lontoossa. Matkan aikana tuli kierreltyä useampikin taidemuseo läpi. Koin museo ja taidenäyttely annokseni olleen täysi jo tämän vuoden osalta, mutta tänään näkemäni näyttely yllätti iloisesti.

    Näyttely koostui erilaisista ja persoonallisista muotokuvista. Näyttelyyn oli valikoitu parintuhannen ehdokkaan joukosta kaikista persoonallisimmat versiot. Saimme ihastella tekniikoiltaan hyvin erilaisia töitä. Taltioin muutamia esimerkkejä myös puhelimellani:

Kuvassa Jonna Kalliomäen työ "The Mug Shot"

 Vasemmalla Sanna Maria Paanasen "Katseet", oikealla Riitta Forsmanin "Ihmisiä 1"

Vasemmalla Sanna Maria Paanasen "Äiti , tuleeko koulusta huonoa palautetta?", oikealla Janika Herlevin "This Gun's for Hire"

Tässä oppaamme, joka on jo useampana vuonna tarvittaessa toiminut yhtenä taidenäyttelyn oppaana.

Ensimmäinen muotokuva jota tuli tarkkailtua oli Sampsa Sarparannan työ "Ammutaanhan hevosiakin" (yllä oleva harmaasävyinen taideteos oppaan vieressä). Jotenkin ihastuin sen rikkaisiin harmaan sävyihin ja taisin jossain vaiheessa unohtaa kuunnella oppaamme jutustelua. Kadehdin taitelijan tekemää jälkeä ja haaveilin maalaamisesta.

Eräs kierroksemme mielenkiintoisimpiin töihin kuului Janika Herlevin "This Gun's for Hire työ, joka oli koottu seinälle mielenkiintoisella tavalla. Sommitelma oli hajanainen ja osa töistä nojasi seinää vasten kuin odottaen, että joku nostaisi ne seinälle, kunhan olisi keksinyt niille paikan. Töiden jälki oli useaa työtä keskeneräisempää, mutta ehkä se oli juuri töiden paras puoli. Eräs hyvä lapsuudenystäväni on myös taiteilija ja näin Herlevin töissä yhtäläisyyksiä ystäväni töihin.

Kävellessäni avarassa tilassa kuvalta kuvalle, kuuntelin kenkieni kantojen kopinaa ja pystyin kuvittelemaan paikalle punaviinilaseja kanniskelevia kulttuurinystäviä. Kuinka he maistelisivat viiniä ja keskustelisivat muotokuvista sivistynein kommentein. Itse koin olevani hieman eksyksissä kaiken sen taidekulttuurin keskellä. 

     Toisaalta huomasin katselevani kuvia samalla hieman omissa maailmoissani leijaillen ja pohtien: "Olisipa minulla rahaa ja paikka tuolle työlle. Se on upea." Arvostan taiteilijoiden tekemää työtä, sillä vaikka ennen muotokuvat olivat keino ansaita elanto ja mahdollistaa "oikean taiteen" teko, nykyisin ne ovat paljon monipuolisempia ja jossain määrin ehkä mielenkiintoisempia rikkoessaan aikaisemmin piirrettyjä näkymättömiä rajoja.

Pieni kömpelö taitelija sisälläni iloitsi jokaisesta sekunnista ja haaveili pensseliin tarttumista, mutta ulkona odottanut sateinen todellisuus palautti minut taas maankamaralle. Minua odottivat ruokailu, radiotyön leikkely ja kaksi kirjoittamatonta blogimerkintää. Avasin sateenvarjoni ja lähdin tallustamaan opistolle muutaman hetken rikkaampana pohtien tekemisen määrää.

I love the darkness

Päivät ovat selvästi lyhenemässä ja pimeys laskeutuu paljon aikasemmin kuin kuukausi sitten. Minulle tämä hämärä aika on jotenkin lohduttavaa. Siinä missä moni kokee pimeyden masentavaksi tai pelottavaksi, minä pidän sitä samettisen pehmeänä vaippana, jonne on mukava kadota. Se tuntuu turvalliselta, vaikka tunnustan, että kaupungin hämärillä kaduilla mielikuvitukseni alkaa laukkaamaan.

    Syksy ja sen hämäryys innostikin minut muokkaamaan blogini ulkoasua hieman uuteen suuntaan. Täytyneekin todeta, että nykyinen ulkoasu miellyttää omaa silmääni aikasempaa enemmän. Voisimpa siis todeta, että vaivannäköni tuotti tulosta. Mitä muut ovat mieltä uudesta ulkoasusta? Kääntyykö peukku taivasta vai lattiaa kohti?

www.weheartit.com

Tälläisinä hämärinä päivinä haaveilen omasta muhkeasta nojatuolista, johon voisin käpertyä hyvän kirjan kanssa useammaksi tunniksi lukemaan. Voin vaivatta kuvitella tyynyn johon nojaan, viltin johon olen kääriytynyt, kynttilät joita olen sytytellyt ympäri huonetta, sekä pienen lukulampun, joka valaisee vain kirjani. Vielä joskus tulevaisuudessa aijjon hankkia itselleni kaiken kuvittelemani, kunhan löydän ensin paikan lukunurkkaukselleni. Millaisissa paikoissa sinä tykkäät lukea? Tarvitsetko mukavan hiljaisen nurkkauksen kuten minä vai viihdytkö hektisen kahvilan ikkunassa, jossa voit aina silloin tällöin nostaa katseesi kirjasta ja vain seurata ohikulkevia ihmisiä?

Olipa kerran opiskelija, joka meni messuille

Tulipa käytyä Lukeva messuilla viime lauantaina kuuntelemassa hieman itseäni viisaampia. Tulihan sitä toki kierreltyä jokunenkin tunti eri käsityökojuja, mutta pääpaino vierailulla ainakin piti olla lukeva-osaston puolella.
      Minä ja muut luokkalaiseni menimme paikan päälle erityisesti kuuntelemaan paneelikeskustelua lukemisesta ja sen tärkeydestä. Keskustelemassa olivat äidinkielenopettaja Suvi Kaipainen, ESS:n toimituspäälikkö Elina Salo, kirjailija, toimittaja Kalle Veirto, urheiluselostaja, juontaja Antero Mertaranta sekä rap-artisti Brädi.
    Avauspuheenvuorot olivat ihan fiksuja, mutta jäikö niistä minun mieleeni mitään? Ei erityisemmin. Kaikissa toistettiin kyllä sitä, että lukeminen on hyvä juttu, ja olen siitä asiasta ihan samaa mieltä. Sanottiinko jotain, joka olisi selvästi liittynyt journalismiin? Kai... Muistan Mertarannan sanoneen, että faktojen pitää aina olla kunnossa. Hän taisi painottaa sitä jopa muutamalla toistolla.

Parhaiten mieleeni taisivat jäädä seuraavan suuntaiset lausahdukset:
"Joskus kehittelemme juttuja kyselemällä mistä ihmiset ovat jutelleet aamupalapöydässä, tai tutkimme mitkä asiat ovat saaneet facebookissa keskusteluita aikaseksi." - Elina Salo
"Ei kirjaa voi kirjoittaa, ei ainakaan hyvin, ellei ole lukenu elämässään yli kymmentä hyvää kirjaa." - Kalle Veirto
"Aivojen pitää olla rakenteeltaan semmoset, että niitä syntyy. Semmoset aivot kuin esimerkiksi minulla on." - Antero Mertaranta letkautuksien keksimisestä kysyttäessä.
"Mä olen unelma oppilas!" - Brädi
"...kun oppilaat joutuvat, tai opettajan näkökulmasta saavat, lukea tunneilla." - Suvi Kaipainen

Opinko mitään? Ainakin sen, että lukeminen kannattaa, jos aikoo jonkun sortin viestintä ammattiin. Mistä tahansa voi saada inspiraation, joten ei muuta kuin lukemaan!