Huumaava teatteri

Viime perjantaina tuli käytyä katsomassa teatterilinjan tulkintoja Reko Lundanin näytelmästä "Tarpeettomia ihmisiä". Kyseessä oli vielä lähinnä opiskelijoiden harjoittelua, jonka pääpaino oli vuorosanojen opettelussa, tilankäytössä ja vuorovaikutuksessa.
     Opiskelijat olivat saaneet pareittain kohtauksia, jotka he saivat esittää oman tulkintansa mukaisesti. Minä ja muut katsojat saivat siis nähdä vain neljä erikohtausta, mutta monen eri näyttelijänalun tulkitsemana. Jokainen kohtaus näyteltiin kahdesti, mutta Tuulaa, Karia, Sonjaa ja Petriä näyttelevät opiskelijat vaihtuivat aina.
     Oli mielenkiintoista nähdä kuinka rohkeasti teatteriryhmäläiset näyttelivät edessämme ja pistivät tunteitaan peliin. He huusivat toisilleen, heittelivät kahvipakettia ja leipiä, sekä repivät toisiaan. Välillä sain kylmiä väreitä heidän näyttelemistään katsoessani ja välillä hihitin hihaani, kun heidän teatteerisuutensa meni mielestäni hieman yli.

En sanoisi olevani teatteri-ihmisiä, mutta nautin usein ajastani näytelmiä katsoessani. Nytkin nautin ajastani, vaikka aluksi hieman epäilinkin. Nuoret näyttelijöidenalut saivat minut seuraamaan näytelmää ja reagoimaan esittämiensä hahmojen tunteisiin.

Näytelmän loputtua dramaattisesti Tuulan maatessa selällään viinin ja lattialle heitettyjen leipien päällä, kylki selässäni kylmät väreet. Muut näyttelijät lauloivat yksinkertaista mutta kaunista laulua ja kerääntyivät Tuulan ympärille. Lopuksi taputin kumartaville esiintyjille, nousin tuolistani ylös ja kävelin pää ajatuksia täynnä pois salista.

Yksi ajatuksistani taisi olla: "Uskaltaisinpa minäkin."

Vaatteet,siinä vasta pulma

Kauppojen kiertelyä on tullut harrastettua melkein joka kerta keskustaan mentyäni. Valitettavasti kaupat pursuavat vaatteita, joita en suunittele pukevani päälleni missään tapauksessa. Olen varsin laiha, joten jos haluan luoda edes harhan muodoista on minun valittava varsin istua vaatteita. Valitettavasti muodissa on tällä hetkellä hyvin väljät vaatteet, joka tarkoittaa periaatteessa sitä että koko XS vastaa parin vuoden takaista kokoa L.
     Jo useamman vuoden ovat muodissa olleet myös ohuet, halvat ja huonolaatuiset vaatteet. Varsinkin näin syksyisin joudun pyörittelemään päätäni, kun huomaan kuinka "talvitakki" paljastuukin ohueksi, vuorettomaksi surkimukseksi. Kaiken kukkuraksi vaatekappaleen vetoketju menee rikki ensimmäisen käyttäviikon aikana ja puolet napeista häviää ennen kuin olen saanut ripustettua sen naulakkoon. Farkkuni voin ostaa kaupasta valmiiksi rikkinäisinä ja jos ne jostain olivatkin ehjät niin tuskin kauaa. Ohut kangas kuluu puhki mitä ihmeellisimmistä paikoista jo parin kuukauden jälkeen. En halua edes aloittaa saumoista ja muista ompeleista...

Nyt muutaman viikon olen metsästänyt kaupoista leveälahkeisia housuja, mutta olen joutunut pettymään tarjolla olevaan valikoimaan. Pillifarkkuja löytyy joka värissä, koossa ja materiaalissa, mutta vain muutama liike tarjoaa etsimiäni malleja. Valitettavasti kyseessä olevat housut eivät ole kuitenkaan istuneet toivomallani tavalla, joten nekin ovat jääneet hyllyyn. Samaan tulokseen olen tullut myös villatakin metsästyksessäni. Itkuhan tässä kohta tulee.
     Kenkämuoti sentään on yhä puolellani. Pidän saappaista, koroista ja pitkävartisista kengistä, joita pystyn löytämään joka liikkeestä. Jos lompakkoni olisi pullea, päätyisin laihduttamaan sitä muutamassa kenkäkaupassa piipahtamalla, mutta opiskelijabudjettini palauttaa minut takaisin maanpinnalle. Voihan sitä silti aina jotkut kengät ostaa ja haaveilu on ainakin luvallista. Tämän hetken rakkauteni on tekonahkainen saapaspari pitkällä varrella ja nauhoituksella. Edellinen rakkauden kohde seurustelee jo muiden kenkieni kanssa eteisessä. Nytkin olisi aikomuksena suostutella äiti tukemaan tämän hetkisen rakkauden hankintaa.

Koska vaatteiden etsiminen on ollut kaupoissa tuskaan, olen alkanut aktiivisemmin selailemaan netin sopukoista enemmän oman näköisiäni vaatteita. Siinä missä en luota kaupoissa olevien vaatteiden laatuun, en luota netistä löytyviin yhtään sen enempää. Silmiäni ,ja joskus jopa lompakkoani, on eniten miellyttäneet aasian suunnalta tulevat vaatteet, mutten luota siihen, että saisin hyvä laatuisia ja oikean kokoisia vaatteita. Tilaukset on jääneet tekemättä, vaikka olenkin tuijotellut erilaisia vaatteita useammankin kerran mm. YESStylen ja Asian Candyn sivuilta.

Onko teillä lukijoilla suosikki vaatesivustoja? Kokemuksia ulkomailta tilaamisesta?

Nyt suuntaan petiin haaveileimaan vaatteista ja kengistä, erityisesti ihanasta saapas paristani! Good Night!♥

Yökyöpeli

Aikaa voi käyttää viisaasti tai typerästi, sitä kannattaa hyödyntää kun sitä on, mutta jos kello on jo yli yksi yöllä, pitäisi ymmärtää mennä nukkumaan. Nukkumisen sijaan olen kuitenkin päätynyt kuuntelemaan musiikkia ja kirjoittamaan kortteja ympäri maailmaa. Olen nyt kirjoittanut kortit mm. Hongkongiin ja Alankomaihin.

      En usko olevani ainut ihminen, joka kokee suurimmat inspiraation ja luovuuden huippunsa yöaikaan. Saan usein juuri sänkyyn mentyäni päähäni asioita, joita minun pitäisi tehdä, jotka olin jo muuten unohtanut tai saan päähäni mahtavan aloituksen novellille. Tällaisinä hetkinä, joko pomppaan sängystä ylös ja vähintään kirjoitan jotain ylös, jotta voin tehdä mieleeni ponnahtaneelle asialle jotain seuraavana päivänä (varsinkin jos kyseessä oli unohtunut asia).
      Toisinaan olen liian väsynyt nousemaan ylös, ja näenkin usein värikkäitä unia juuri ennen nukahtamista ajattelemistani asioista. Olen monesti kirjoittanut aamulla uniani paperille ja kertoillu niistä ystävilleni, jotka ovat päivitelleet, kuinka hyvin muistan näkemiäni pitkiä unia.

Nuoret ihmiset kouluikäisistä yliopistossa opiskeleviin asti, valvovat nykyisin pidempään, kuin heidän vanhempansa. On varma tosi asia, että jotkut ihmiset ovat aikaisemminkin valvoneet pimeän laskeuduttua, mutta nykyisin valvotaan aina vain enemmän ja pidempään. Jotkut nuoret viettävät aikaansa yö myöhään kavereiden kanssa hengaillen ja juhlien, toiset istuvat koneen ääressä, jotkut saavat parhaat ideansa, jotkut siivoavat, ja jotkut myös nukkuvat. Ihmisiä on paljon erilaisia.
       Omassa perheessäni äitini on meistä aina sängyssä kymmeneen mennessä. Hän ei valvo, ei ainakaan ilman hyvää syytä. Isäni valvoo usein telkkarin ääressä, mutta menee usein ennen kahtatoista nukkumaan. Veljeni unirytmi on usein ollut aivan nurinkurinen ja siskostani voi sanoa aivan samaa. Minullakin rytmi on usein sekaisin, mutta en ainakaan mene nukkumaan aamulla seitsemän aikaan ja nouse iltapäivällä viiden kieppeillä, kuten siskoni kihlattu on joskus tehnyt.
        En kummastele sisarusteni päivärytmiä lainkaan, sillä olen samanlainen yökyöpeli. Olemme muutamankin kerran siskoni kanssa miettineet siivoamista keskiyön aikaan, tehneet yöpalaa, katsoneet leffoja ja pelailleet lautapelejä.

Tunnustan reilusti olevani iltavirkku ihminen. Olet itse aamu- vai iltavirkku?
Maailma toimii minun unirytmiini nähden täysin väärin. Olen yrittänyt muuttaa rytmiäni heräämällä aikaisemmin, mutten osaa mennä nukkumaan tarpeeksi aikaisin. Tulen toistaneeksi rytmiä, jossa joudun koulun/töiden takia nousemaan aikasin, mutta menen illalla kahdentoista aikaan/jälkeen nukkumaan. Seurauksena loogisesti liian lyhyet yöunet, joita otan takaisin nukkumalla vapaapäivien aamuina pitkää, usein puolille päiville saakka. "Tuhlausta" jupisevat aamuvirkut.

Nyt taidan mennä kuitenkin nukkumaan. Kello lähestyy uhkaavasti kahta.
Öitä!

'Taso'kasta opetusta

Tutustuin Kokoomusnuorten tavoitelistaan vuodelle 2014 ja näin monia asioita, joita en ole valmis pureskelematta nielemään. Erityisesti silmiini pisti kuitenkin seuraava lause: "Opetuksessa tasoryhmät käyttöön ja erityisoppilaat erilleen."
       Olen käynyt peruskouluni joitain vuosia sitten, joten koulunpenkillä istuminen ja luokkan osana oleminen ovat tuoreessa muistissa. Muistan kuinka omalla luokallani oli monia eritasoisia oppilaita. Oli niin sanottuja "hikkejä", jotka pärjäsivät aineessa kuin aineessa ja niitä, jotka menivät aina sieltä mistä aita oli matalin, joko siksi etteivät jaksaneet panostaa opiskeluun, tai siksi etteivät he yksinkertaisesti pysyneet muiden perässä. itse edustin keskitason opiskelijaa. Voin tunnustaa siis ymmärtäväni miksi kokoomusnuoret ovat ehdottaneet tasoluokkia, mutta en silti voi sanoa kannattavani ajatusta.
       Kun mietitään tasoluokan hyötyä, on selvää, että eritasoiset oppilaat pystyttäisiin suurissa kouluissa jakamaan varsin tehokkaasti eri luokille ja näin tarjoamaa eritasoisille oppilaille parasta mahdollista koulutusta. Pienissä kouluissa vastaava järjestely olisi hyvin vaikea toteuttaa. Lopputuloksena saattaisi pienimmissä kouluissa olla, että syntyisi niin sanotut "hyväluokka" ja "huonoluokka". Tällainen jako ei mielestäni kannustaisi oppilaita oppimaan, vaan he mieltäisivät itsensä, joko hyväksi tai huonoksi oppilaaksi, riippuen siitä mille luokalle heidät on laitettu.
       Yllämainitun kaltainen ryhmittely siis lisäisi epätasoarvoa koulun sisällä ja jopa heikentäisi huonommin koulussa pärjäävien opiskelijoiden mahdollisuuksia parantaa arvosanojaan. He saattaisivat kokea luokkatasonsa määrittelevän kuinka hyviä he ovat opiskelussa. Tämä johtaisi taas siihen, etteivät oppilaat uskoisi kykenevänsä parempaan.
       Nykyinen järjestely kouluissa toimii mielestäni paremmin, vaikka parannettavaa siinäkin on. Mielestäni tasoluokkien sijaan pitäisi järjestää enemmän tukiopetusta, jolloin heikommin pärjäävät saisivat enemmän huomiota aineissa, joiden kanssa heillä on ongelmia. Nykyisin vastaavanlainen tukiopetus on tarjolla lähinnä vain oppilaille joilla on esimerkiksi lukihäiriö.
     En ala tarkastelemaan erityisoppilaiden "eristämistä" suurennuslasin kanssa, mutta todettakoon, että tätä toteutetaan nykyisinkin, vaikkakin vain osittain. He saavat omia ryhmiään ja heille tarjotaan omia avustajia, mikä on hyvä asia.

Mielestäni kouluihin ei pitäisi rakentaa luokkayhteisöä, jossa on alempi- ja ylempiarvoisia, sillä eihän meillä ole nytkään käytössä luokkayhteiskunnan luokittelua. Toki ihmisiä voi luokitella sen mukaan, onko köyhä vai rikas, mutta ainakaan meitä ei ole luokiteltu aristokraatteihin, talonpoikiin tai orjiin!
    Jos tasoluokkia aletaan toteuttaa, tulisi varmistaa, ettei se synnyttäisi kouluissa epätasa-arvoa oppilaiden välille ryhmittelemällä heitä huonompiin ja parempiin.

Oi voi

Viime viikonloppuna jo harmittelin kun olin niin nuhainen ja, että koulu järjesti puutarhajuhlat perjantaina, sillä se tarkoitti,etten ollut menossa kotiin käymään. Ei minulla ei ollut/ole kamala koti-ikävä, vaan kaipailin joitakin tavaroita, jotka epähuomiossa olen onnistunut jättämään kotiin. No tämän viikon perjantaina soitan isälleni ja ilmoitan, että olen tulossa. Muuten ihan kiva, mutta isäni oli suuntaamassa toiselle puolelle Suomea juuri tänä viikonloppuna. No ei se mitään, voinhan vaikka käväistä äitiäni tervehtimässä. Onhan tämä vielä lomallakin. Mutta ei. Äiti on vielä suvun mökillä, eikä ole tulossa sieltä kuin vasta myöhään lauantai-iltana, joten vierailu menisi sunnuntain puoleen, mutta se taas ei sovi minun suunitelmiini.
      Hieman pettyneenä päätin silti lähteä kotiin. Pohdiskelin matkustusvaihtoehtojani ja päädyin kulkemaan junalla Kouvolaan ja sieltä bussilla kotiin. Toinen vaihtoehtoni olisi ollut kulkea koko matka linja-autolla, mutta olisin joutunu odottamaan yli puolituntia jatkoyhteyttä. Valintani oli kuitenkin huono ja VR kusi suunitelmani täysin. Olin katsonut ehtiväni bussiin, joka oli lähdössä 10 minuuttia junan saapumisen jälkeen, mutta olipa yllätys kun juna olikin yli kymmenen minuuttia myöhässä ja bussi täysin aikataulussa. Toisin sanoen minä jäin jumiin Kouvolaan, sillä seuraava linja-auto oli lähdössä vasta yli kahden tunnin päästä. Hurraa..!
      No kaksi tuntia voi käyttää hyödyksi, joten soitin kaverilleni, joka auu paikkakunnalla. No, mutta tietenkin hän on juuri tänään jossain aivan muualla, joten joudun tyytymään kaupungilla pyöriskelyyn. Onneksi keskusta on tuttu, ja päätänkin suunnata kauppakeskuksiin, joissa voisin viettää muutaman tunnin. Kauppakeskusten aukioloajat ovat eri mieltä. Lähes jokainen liike menee kiinni jo seitsemältä, joten tyydyn syömään subin ja kipittelemään takaisin matkakeskusta kohti. Matkalla huomaan Sokoksen olevan tunnin muita liikkeitä pidempään ja päädynkin seilaamaan liikkeessä päämäärättömästi sen sulkemiseen saakka. Harmillisesti minulla on senkin jälkeen lähes tunti aikaa linja-auton lähtöön, joten päädyn istuskelemaan matkahuollon aulassa ja tuijottamaan puhelimeni ruutua.
     Siellä istuskellessani muut ihmiset kiiruhtivat omiin kyyteihinsä, kun taas minä pelailin tuhannen pelini Candy Crushia ja kuuntelen musiikkia mp3-soittimestani. Onneksi pääsin loppuen lopuksi linja-autoon ja kotia kohti. Suunitelmani ovat kuitekin jo pilattu, sillä olin suunitellut meneväni kotiin kaupan kautta, mutta en kehdannut tehdä ruokaostoksia Kouvolassa, sillä ne olisivat ehtineet mennä pilalle ja kotipaikkakunnalle päästyäni kaikkia kaupat olivat jo kiinni. Niimpä lampsin pimeässä kotiin väsyneenä ja ilman ruokaa.
      Vaikka ketään ei ollutkaan kotona, oli silti mukavaa astella sisälle, istua tutulla sohvalla ja nukkua omassa sängyssä. Ja aamulla ehdin hyvin käydä kaupassa ostamassa ne puuttuneet ruokatarvikkeet. On myös yksi suunitelma mitä kaikki edellämainitut ongelmat eivät pilanneet - voin edelleenkin pakkailla tarvitsemani tavarat ja raahata ne selkä vääränä Lahteen. "jeij!"

Elämä pähkinänkuoressa

Elikkäs miulle annettiin tehtäväks kertoo miun elämäntarina tänne blogiin, kun tää nyt edelleen on miun opintopäiväkirja, joten tässä olis. Huomautan tosin eka, et koska oon hieman epäileväinen aina kirjottaessani jotain tarkempia tietoja nettiin, ni kaikki tieto jää aika anonyymiks, mut ehkä tästä silti oppii jotain!

Eli oon nuorin lapsi kolmesta ja miulla on isosisko ja -veli. Asuin lapsuuteni Etelä-Karjalassa pienellä paikkakunnalla X ja viihdyin hyvin. Miulla oli paljon kavereita ja ei erityisemmin mitää epämielyttäviä muistoja siltä ajalta. Tän miun miellyttävän ja ilosen lapsuuden pirsto tosin miun vanhempien ero. 

     Miun äiti ja iskä eros ja muutin äitin kanssa, äitin töitten takia, toiselle paikkakunnalle Y. Miun vanhemmat sisarukset jäi asumaa iskän kanssa kotiin, koska ne ei tarvinnu sillon yhtä paljon huolenpitoa ku mie. Mie siis olin sillon yheksänvuotias ja miun sisko ja veli oli 15 ja 13. 

     Muutettiin vaan parinkymmenen kilometrin päähän, mut miulle se oli paljon, ku en päässy helposti kulkemaa tält uudelta paikkakunnalta Y takasi kotikuntaan X, jossa miun kaikki kaverit oli. Sen lisäks en oikein hyväksyny muuttoa muutenkaa, joten en osannu sulautua paikallisten lasten joukkoon ja loppuen lopuks miuta alettiin kiusaamaa. 

     Miuta ei oltu koskaan ennen kiusattu, joten en osannu suhtautua siihen muuten ku loukkaantumalla ja ottamalla kaiken itteeni. Ja tätä jatku ala-asteelta yläasteelle. Ylä-asteella onneks läysin muutamia kavereita joiden kanssa pyörin, mut en oikein koskaa viihtyny kyseisellä paikkakunnalla (Y). Olihan sielläki hyvät hetkensä, mut suurimmaks osaks kaipasin takasi paikkakunnalle X, jossa olin pienenä asunu ja koko ala- ja yläasteen vieraillu.

Peruskoulut loppu ja olin ihan hukassa tulevaisuuden suhteen, joten hain lukioon. Koska kummallakin paikkakunnalla oli lukio ja iskälle sopi et muutin sinne, päätin hakea paikkakunnan X lukioon. Se paljastu hyväks valinnaks ja viihdyin siellä tosi hyvin. Olin mm. miun lapsuuden kaverin S:n kanssa tosi läheinen ja pyörittii yhtenään yhessä. 

     Lukion jälkeen piti taas miettiä tulevaisuutta, ja yritinki hakea muutamiin kouluihin, mutten päässy. Päädyin loppuen lopuks hakemaa kansanopistoon ja opiskelinki Joutsenossa vuoden englantia.Opistoajan kohokohtana oli reissu Cardiffiin ja Lontooseen toukokuussa! Se vuosi oli tosi kiva ja opin paljon itestäni ja kielenopiskelusta. Ainaki sen, ettei englanti ollu välttämättä se aine mitä haluaisin opiskella yliopistossa, mutta kuitenkin kieli, josta tykkään todella paljon.

Joutsenossa vuosi vierähti nopeesti ja taas tuli aika hakea johonkin kouluun. Tällä kertaa olin lähempänä kouluun pääsyä, mutten kuitenkaan onnistunu pääsemään sisään. Päädyin hakemaan taas opistoihin, kun taustalla oli kuitenkin jo yks mukava vuosi opistossa. Täl kertaa päädyin Lahden kansanopistoon, jossa paraikaa opiskelen journalismia, ja jonka takia rustailin tälläsen yksinkertaisen ja lyhyehkön tekstin miun elämästä. 

      Tiedän ettei se kuulosta kovin kummoselta ja ei se ookkaan ollu kovin kummonen, mut se on miun elämä. En oota siltä suuria, mutta toivon silti parasta. 

Mukavaa syyskuuta kaikille. (Ja anteeks jos tein kirjotusvirheitä, kello on paljon ja miun pitäis olla jo nukkumassa)