Happy New Year 2014!

PEER – Näytelmä kauneudesta rumassa miljöössä

”Eilen illalla kello 11 kuoli absoluuttinen järki.”

Lahden kansanopiston teatteri opiskelijoiden ryhmä näytteli opettajansa Misa Palanderin ohjaaman muunnelman PEER Ibsenin näytelmästä Peer Gynt.

Ibsenin näytelmästä tutut vuorosanat oli sovitettu ihmiskunnan hirmutekojen ja ihmisoikeusrikkomusten miljöihin, kuten 1950-luvun Tiibetiin, Dachaun keskitysleiriin Saksassa ja Hiroshimaan Japaniin. Vuorosanat oli pidetty lähes alkuperäisessä kuosissa, vain muutamia kohtia muuttaen miljööseen soveltuvammiksi.

Tänä vuonna teatteriryhmäläisten teemana on kauneus. Palander kysyi näytelmästä puhuessaan osuvasti:
”Saako tehdä kaunista tuhoa? Mikä on inhimillisyyden aste?”

Näyttelijöistä kuusi oli uhrannut hiuksensa näytelmälle. Palander totesikin ulkomuodon muokkauksen kuuluvan näyttelijän rooliin ja työhön. Hiuksensa ajelleet henkilöt näyttelivät vuorotellen päähenkilöä Peeriä, jonka eksistenssikriisi oli saanut Palanderin kiinnostumaan näytelmästä.

Musikaalisesti lahjakkaat näyttelijät lauloivat muutamaankin kertaan näytelmän aikana. Vapaudenpatsas lauloi You raise me up, ja lopussa kaikki näyttelijät lauloivat yhdessä acapellaa.


PEER-näytelmän ehtii vielä kokea. Näytöksiä on 18.1 asti Teatteri Vanhassa Jukossa. Lisätietoja osoitteesta: http://teatterivanhajuko.fi/about/palander-ibsen-peer-lahden-kansanopisto/

Ei mitään kadehdittavaa

Korean demokraattinen kansantasavalta, tai arkisemmin Pohjois-Korea, on valtio, joka lupaa pitää huolta kansalaisistaan. Valtio lupaa kansalaisilleen katon päänpäälle, koulutuksen, töitä, ruokaa ja vaatetuksenkin. Kouluissa lapset laulavat yhdessä laulua "Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta", joka on pohjoiskorealaisille yhtä tuttu laulu kuin länsimaalaisille on "Tuiki tuiki tähtönen".

" Isä, meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta, 

kotimme on työväenpuolueen huomassa, 

olemme kaikki siskoja ja veljiä, 

Vaikka tulimeri uhkaisi, lapsosten ei tarvitse pelätä: 

Isämme on kanssamme. 

Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta. "

Eikö Pohjois-Korealla tosiaan ole mitään kadehdittavaa maailmalta? Media on kertonut meille kuinka Pohjois-Korean johtajat ovat kukin vuorollaan uhkailleet mm. Yhdysvaltoja, Japania ja Etelä-Koreaa sodilla ja ydinaseilla. 1990-luvulla maa kärsi pahasta nälänhädästä, jossa kuoli ulkomaalaisten tutkijoiden mukaan ainakin miljoona ihmistä, joka vastaa noin 3-5% väestöstä. Tilanne ei siis ole aivan niin ihanteellinen kuin mitä valtiota ihannoiva laulu kansalaisilleen uskottelee. Kaikki ei ole kunnossa

      2000-luvulla pohjoiskorealaisista loikkareista vuosittain 1 000 - 3 000 hakee Etelä-Korean kansalaisuutta. Luku on pieni, kun todellisuudessa Pohjois-Koreasta Kiinaan loikanneiden määrä on yli 100 000. Pohjois-Korean rajan yrittäneet pakenevat kotimaastaan paremman elämän toivossa, mutta jäävät usein suremaan rajan taakse jääneiden sukulaistensa puolesta. Rajoja valvotaan tarkasti ja kiinni jäädessä kohtelu on varsin raakaa. Loikkaaminen ei kuitenkaan ole vaarallista vain kyseenomaiselle, vaan tämän koko perheelle. Loikkarin Pohjois-Koreaan jääneet verisukulaiset voivat muutamissa viikoissa kadota kodeistaan. Heidän kohtalonaan onkin usein joko teloitus, varoituksena muille, tai vanki-/työleiri. 

     Leirit ovat kamalia paikkoja kenelle tahansa. Leirille joutuneita kidutetaan ja hakataan jatkuvasti, he kärsivät jatkuvasta nälästä ja he joutuvat tekemään rankkaa fyysistä työtä ilman minkäänlaisia oikeuksia. Leireillä teloitetaan ihmisiä, osa kuolee nälkään, vammoihinsa ja sairauksiin. Kuolema on osa jokaista päivää. Silti joku ihminen on päässyt näistä kamalista paikoista pois.
    Kaikestä tästä huolimatta Pohjois-Korea vakuuttaa kansalaisilleen, ettei näillä ole mitään kadehdittavaa muulta maailmalta. Heidän pitäisi olla tyytyväisiä kun heidän valtionsa pitää heistä niin hyvää huolta. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana osa ihmisistä on kuitenkin ymmärtänyt maansa todellisen tilanteen paremmin. Tämä pieni osa suunittelee pakoa tai on sitä yrittänyt.

Pohjois-Korean viljelemä ajatus, ettei heillä ole mitään kadehdittavaa meiltä, on helpompi kääntää toisinpäin; Meillä ei ole mitään kadehdittavaa Pohjois-Korealta. Vai onko sittenkin jotain?


Lähteet:
Kirja: Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa, Barbara Demick (original: Nothing to Envy - ordinary lives in North Korea)
The Guadian
Wikipedia

Mitä tarvitaan menestymiseen?

Media rakastaa menestystarinoita. Menestykseksi kutsutaan sitä kun onnistuu jossakin, mutta mitä tarvitaan menestystarinan syntymiseen? Monilla huippu-urheilijoilla sanotaan olevan taustallaan menestystarina ja monet yritykset mainostavat itseään omillaan. Applen menestystarinassa kerrotaan kuinka Steve Jobs loi vanhempiensa autotallissa pienen yrityksen, joka nousi yhdeksi menestyneimmäksi yritykseksi tietokonealalla Microsofltin rinnalle.

Media etsii aina uusia menestystarinoita kerrottavaksi. Menestystarinat myyvät. Lehdet kertovat kuinka pikku tyttö Afrikassa löysi vettä ja pelasti koko kylänsä. Hienoa, eikö vain? Seuraavan viikon menestystarinassa on laulaja, joka nousi slummeista esiintymislavoille ja salamavalojen välkkeeseen. Lukijat pitävät tällaisista tarinoista, koska se antaa uskoa, että kuka tahansa voi menestyä kunhan jaksaa uskoa itseensä. Tarinat ovat kuitenkin hyvin ääripään tapauksia. Tarvitaanko todelliseen menestykseen traaginen tausta?

Ovatko yllämainitut polut ainoita reittejä menestykseen? Mitä on menestys? Lehtien sivuilla se tarkoittaa juurikin näitä suuria mullistavia tarinoita. Lehtiartikkelien ulkopuolella menestys on pienempiä asioita. On menestystä kasvattaa kolme lasta itsenäisiksi aikuisiksi. Menestys ei tarkoita sitä, että pitäisi saada rahaa ja palkintoja menestyksellään. Se tarkoittaa, että onnistuu tavoitteissaan.

Tavoittelitpa lehtiartikkelien kaltaista menestystä tai arjen pientä menestystarinaa, on sen saavuttamiseksi hyödyllistä omata tällaisia ominaisuuksia:

• Kekseliäisyys
• Periksi antamattomuus
• Harkitsevuus ja huolellisuus
• Jatkuvasti rakenteleva
• Hyvin sopeutuva
• Hyvä oppija
• Osaa käyttää lahjojaan hyväkseen
• Virheistään oppiva
• Uskallusta ottaa riskejä
• Oma-aloitteisuus
• Rohkeus
• Hyvä luottamus itseensä ja tekemiseensä

Harvalla on kaikki yllä mainitut ominaisuudet, mutta niiden tavoittelu auttaa menestystä kohti kurkoteltaessa. Tarvitaan hyvää onnea ja oikea hetki menestyäkseen, mutta yrittämättä ja vaivaa näkemättä on vaikea nousta menestyksen portaita. Porras askelmasi voivat olla pieniä jokapäiväisiä onnistumisia tai urapolulla ylöspäin kulkemista. 

Sinnikkyydellä huipulle

Pitkän uran toimittajana tehnyt Paula Ilvetsalo on inspiroiva henkilö. Hänen reittinsä toimittajien aatelistoon ei ollut kiveen nakutettu, mutta ehkä se tekeekin siitä mielenkiintoisen.
     Paula aloitti kirjoittamisen ollessaan Suomen Teinienliiton jäsenenä. Hän kävi jo 17-vuotiaana haastattelemassa mustalaisia torinlaidalla. Parikymppisenä hän kysyi töitä Savon Sanomista äitinsä yllyttämänä. Rohkea ja itsevarma asenne ja hyvät kouluarvosanat viitoittivat tietä ja ovet avautuivat toimittajan töihin.
     Savon Sanomissa Paula aloitti uutisia kirjoittamalla. Niitä aikansa kirjoitettuaan hän sai kollegansa kanssa mahdollisuuden kirjoittaa kulttuuriuutisia. He alkoivat työstää juttuja Perhesivut osioon, joka oli uutta perinteisessä sanomalehdessä. Sanomalehtityön ohella myös Kuopio tanssii ja soi -lehtisiä.
     Savon Sanomat oli hyvä työpaikka, mutta uudet haasteet kutsuivat ja 1987 Paula teki jotain hämmentävää. Paula irtisanoi itsensä hyväpalkkaisesta vakityöstään ja perusti Ilmaisu-Q Ky:n kuvataiteilija Markku Kolehmaisen kanssa.
"Olin toiminut jo vuosia alalla ja solminut suhteita eri ihmisiin. Suhteiden ja kokomuksen avulla freelancerin hommat lähtivät pyörimää varsin helposti." Paula muistelee.
Vuosien varrella Paula ja Markku työskentelivät ja asuivat kuukausia kerrallaan ulkomailla, muun muassa Ranskassa ja Sisiliassa. Ulkomailla paikalliset lehdet haalittiin heti luettavaksi ja Suomeen palattua niitä käytettiin inspiraation lähteinä. Varsinkin Amerikkalaiset joululehdet paljastuivat varsinaisiksi aarreaitoiksi.
    Ihmiset saavat Paulan joka aamu inspiroitumaan. Hän innostuu aina kuullessaan ihmisten tarinoita. Hän myös virkistää kieltään lukemalla kirjoja, joista mieluisimpia ovat olleen muun muassa ruotsalaisten kirjoittamat ytimekkäät dekkarit.
   
Nuoria toimittajaksi haaveilevia Paula neuvoo matkustelemaan maailmaa ja lukemaan ulkomaalaisia lehtiä. Hän kehottaa ihmisiä olemaan sinnikkäitä, sillä toimittaja ei milloinkaan hyväksy kielteistä vastausta. Periksiantamattomuudella syntyvät hyvät tekstit.

Asiaa Aasiasta?

Opettaja kehotti meitä jokaista keräämään artikkeleita ja linkkejä sivuille, jotka käsittelisivät jotakin aihetta, johon voisimme erikoistua. Olen itse kiinostunut monista asioista, mutta varsin pinta puolisesti. Ahdistun, kun joudun penkomaan lisätietoja aiheesta, joka kyllä kiinostaa minua suuresti, mutta jonka toisaalta haluan pysyä hieman tuntemattomana. Se jonkun asteinen tuntemattomuus kai tekee asioista mystisiä, ja siten mielenkiintoisia.
     Haluankin tunnustaa jotain; kyllästyn asioihin nopeasti. Ystäväni ovat olleen saman bändin faneja jo useamman vuoden ja omistavatkin levyjä, fanipaitoja, sekä ovat käyneet katsomassa starojaan keikoilla. Minulla ei ole koskaan ollut lempibändiä, jonka levyt ja fanipaidat olisin ostanut, tai jonka keikalle olisin mennyt. Minulla on toki aina ollut jokin bändi josta sillä hetkellä olen pitänyt muita enemmän, mutta parin kuukauden jälkeen mielenkiintoni on lopahtanut. Mikä meni vikaan? Ei välttämättä mikään.

On hämmästyttävää, että olen ollut nyt jo useamman vuoden Englantilaisen Hurts-bändin fani. Omistan jopa kaksi heidän levyään, joita kuuntelen varsin usein. Olen myös ollut jo muutaman vuoden aasialaisten draamojen ystävä, ja vielä useamman vuoden olen kuluttanut mangan ja animen maailmassa. Kiinostukseni draamojen ja animeiden kotimaihinkin on vuosien myötä vain kasvanut minulle tavallisen lopahtamisen sijaan. Vuosi sitten tartuin jopa japanin kielen oppikirjaan ja opiskelin kyseisen kielen alkeet.

Palataan kuitenkin takaisin opettajani kehotukseen. Valitsenko siis aiheekseni Aasian? Tarkennanko aihepiirini Japaniin, Koreoihin, Kiinaan ja Taiwaniin? Valitsenko vain yhden maan? Keskitynkö kaikkia maita yhdistävään piirteeseen, joka esiintyy länsimaissa täysin eritavalla, kuten kauneusihanteet? Mihin vedän rajan, kun Aasia on niin suuri ja mielenkiintoinen?
      Tällä hetkellä en osaa vastata omiin kysymyksiini. Vain ajan kanssa voin tietää mikä on se joka kiinostaa minua eniten. Kykenenkö edes olemaan innostunut samasta aiheesta pidemmän aikaa?
      Juuri nyt olen omistanut aikaani kirjalle, joka kertoo elämästä Pohjois-Koreassa. Kommunismia ihailevan maan kansalaisten kertomat tarinat ovat karuja ja epätodellisia, mutta aina lukiessani haluan tietää lisää. Miksi maan johto antaa kansalaisiensa kuolla nälkään? Miksi kansa joka kärsii, ei nouse johtajaansa vastaan? Miksi ei ole tapahtunut vallankumousta?

Epäilen kuitenkin yhä, että jos menen hetkellisesti kiinostavan aiheen kanssa, tulen kuukauden, ehkä jo viikon päästä olemaan lopen kyllästynyt aiheeseeni. Onkin parempi todeta, että aiheenani on Aasia, kirjoitin sitten Jättipandoista, korealaisen pop-laulajan kauneusleikkauksesta tai Japanin työkulttuurista.

Taidetta taidetta

Viime toukokuussa kävin kahden viikon opintomatkalla Cardiffissa ja Lontoossa. Matkan aikana tuli kierreltyä useampikin taidemuseo läpi. Koin museo ja taidenäyttely annokseni olleen täysi jo tämän vuoden osalta, mutta tänään näkemäni näyttely yllätti iloisesti.

    Näyttely koostui erilaisista ja persoonallisista muotokuvista. Näyttelyyn oli valikoitu parintuhannen ehdokkaan joukosta kaikista persoonallisimmat versiot. Saimme ihastella tekniikoiltaan hyvin erilaisia töitä. Taltioin muutamia esimerkkejä myös puhelimellani:

Kuvassa Jonna Kalliomäen työ "The Mug Shot"

 Vasemmalla Sanna Maria Paanasen "Katseet", oikealla Riitta Forsmanin "Ihmisiä 1"

Vasemmalla Sanna Maria Paanasen "Äiti , tuleeko koulusta huonoa palautetta?", oikealla Janika Herlevin "This Gun's for Hire"

Tässä oppaamme, joka on jo useampana vuonna tarvittaessa toiminut yhtenä taidenäyttelyn oppaana.

Ensimmäinen muotokuva jota tuli tarkkailtua oli Sampsa Sarparannan työ "Ammutaanhan hevosiakin" (yllä oleva harmaasävyinen taideteos oppaan vieressä). Jotenkin ihastuin sen rikkaisiin harmaan sävyihin ja taisin jossain vaiheessa unohtaa kuunnella oppaamme jutustelua. Kadehdin taitelijan tekemää jälkeä ja haaveilin maalaamisesta.

Eräs kierroksemme mielenkiintoisimpiin töihin kuului Janika Herlevin "This Gun's for Hire työ, joka oli koottu seinälle mielenkiintoisella tavalla. Sommitelma oli hajanainen ja osa töistä nojasi seinää vasten kuin odottaen, että joku nostaisi ne seinälle, kunhan olisi keksinyt niille paikan. Töiden jälki oli useaa työtä keskeneräisempää, mutta ehkä se oli juuri töiden paras puoli. Eräs hyvä lapsuudenystäväni on myös taiteilija ja näin Herlevin töissä yhtäläisyyksiä ystäväni töihin.

Kävellessäni avarassa tilassa kuvalta kuvalle, kuuntelin kenkieni kantojen kopinaa ja pystyin kuvittelemaan paikalle punaviinilaseja kanniskelevia kulttuurinystäviä. Kuinka he maistelisivat viiniä ja keskustelisivat muotokuvista sivistynein kommentein. Itse koin olevani hieman eksyksissä kaiken sen taidekulttuurin keskellä. 

     Toisaalta huomasin katselevani kuvia samalla hieman omissa maailmoissani leijaillen ja pohtien: "Olisipa minulla rahaa ja paikka tuolle työlle. Se on upea." Arvostan taiteilijoiden tekemää työtä, sillä vaikka ennen muotokuvat olivat keino ansaita elanto ja mahdollistaa "oikean taiteen" teko, nykyisin ne ovat paljon monipuolisempia ja jossain määrin ehkä mielenkiintoisempia rikkoessaan aikaisemmin piirrettyjä näkymättömiä rajoja.

Pieni kömpelö taitelija sisälläni iloitsi jokaisesta sekunnista ja haaveili pensseliin tarttumista, mutta ulkona odottanut sateinen todellisuus palautti minut taas maankamaralle. Minua odottivat ruokailu, radiotyön leikkely ja kaksi kirjoittamatonta blogimerkintää. Avasin sateenvarjoni ja lähdin tallustamaan opistolle muutaman hetken rikkaampana pohtien tekemisen määrää.

I love the darkness

Päivät ovat selvästi lyhenemässä ja pimeys laskeutuu paljon aikasemmin kuin kuukausi sitten. Minulle tämä hämärä aika on jotenkin lohduttavaa. Siinä missä moni kokee pimeyden masentavaksi tai pelottavaksi, minä pidän sitä samettisen pehmeänä vaippana, jonne on mukava kadota. Se tuntuu turvalliselta, vaikka tunnustan, että kaupungin hämärillä kaduilla mielikuvitukseni alkaa laukkaamaan.

    Syksy ja sen hämäryys innostikin minut muokkaamaan blogini ulkoasua hieman uuteen suuntaan. Täytyneekin todeta, että nykyinen ulkoasu miellyttää omaa silmääni aikasempaa enemmän. Voisimpa siis todeta, että vaivannäköni tuotti tulosta. Mitä muut ovat mieltä uudesta ulkoasusta? Kääntyykö peukku taivasta vai lattiaa kohti?

www.weheartit.com

Tälläisinä hämärinä päivinä haaveilen omasta muhkeasta nojatuolista, johon voisin käpertyä hyvän kirjan kanssa useammaksi tunniksi lukemaan. Voin vaivatta kuvitella tyynyn johon nojaan, viltin johon olen kääriytynyt, kynttilät joita olen sytytellyt ympäri huonetta, sekä pienen lukulampun, joka valaisee vain kirjani. Vielä joskus tulevaisuudessa aijjon hankkia itselleni kaiken kuvittelemani, kunhan löydän ensin paikan lukunurkkaukselleni. Millaisissa paikoissa sinä tykkäät lukea? Tarvitsetko mukavan hiljaisen nurkkauksen kuten minä vai viihdytkö hektisen kahvilan ikkunassa, jossa voit aina silloin tällöin nostaa katseesi kirjasta ja vain seurata ohikulkevia ihmisiä?

Olipa kerran opiskelija, joka meni messuille

Tulipa käytyä Lukeva messuilla viime lauantaina kuuntelemassa hieman itseäni viisaampia. Tulihan sitä toki kierreltyä jokunenkin tunti eri käsityökojuja, mutta pääpaino vierailulla ainakin piti olla lukeva-osaston puolella.
      Minä ja muut luokkalaiseni menimme paikan päälle erityisesti kuuntelemaan paneelikeskustelua lukemisesta ja sen tärkeydestä. Keskustelemassa olivat äidinkielenopettaja Suvi Kaipainen, ESS:n toimituspäälikkö Elina Salo, kirjailija, toimittaja Kalle Veirto, urheiluselostaja, juontaja Antero Mertaranta sekä rap-artisti Brädi.
    Avauspuheenvuorot olivat ihan fiksuja, mutta jäikö niistä minun mieleeni mitään? Ei erityisemmin. Kaikissa toistettiin kyllä sitä, että lukeminen on hyvä juttu, ja olen siitä asiasta ihan samaa mieltä. Sanottiinko jotain, joka olisi selvästi liittynyt journalismiin? Kai... Muistan Mertarannan sanoneen, että faktojen pitää aina olla kunnossa. Hän taisi painottaa sitä jopa muutamalla toistolla.

Parhaiten mieleeni taisivat jäädä seuraavan suuntaiset lausahdukset:
"Joskus kehittelemme juttuja kyselemällä mistä ihmiset ovat jutelleet aamupalapöydässä, tai tutkimme mitkä asiat ovat saaneet facebookissa keskusteluita aikaseksi." - Elina Salo
"Ei kirjaa voi kirjoittaa, ei ainakaan hyvin, ellei ole lukenu elämässään yli kymmentä hyvää kirjaa." - Kalle Veirto
"Aivojen pitää olla rakenteeltaan semmoset, että niitä syntyy. Semmoset aivot kuin esimerkiksi minulla on." - Antero Mertaranta letkautuksien keksimisestä kysyttäessä.
"Mä olen unelma oppilas!" - Brädi
"...kun oppilaat joutuvat, tai opettajan näkökulmasta saavat, lukea tunneilla." - Suvi Kaipainen

Opinko mitään? Ainakin sen, että lukeminen kannattaa, jos aikoo jonkun sortin viestintä ammattiin. Mistä tahansa voi saada inspiraation, joten ei muuta kuin lukemaan!

"What to do" - List

Ilman kannustusta en saa paljoa aikaan, mutta viime viikonloppuna päätin tehdä itselleni listan. Listasin ylös itselleni asioita, tavoitteita, mitä minun tulisi saavuttaa niinä muutamana vapaa päivänäni. Listasin ylös mm. seuraavia asioita:

• Pese pyykkiä
• Lakkaa kynnet
• Siivoa (imuroi, luuttua)
• lue avoimen yliopiston kurssukirjoja.
• etsi kappale äidinkielentunnille
• lajittele ja laita postcrossing kortit kansioon
• kysele M:lta dyykkaamisesta (dokumenttikurssia varten)

Onnistuin tekemään suurimman osan listaamistani asioista, vaikka nukuinkin pitkään. (Olin keränny taas vaihteeksi kunnon annoksen univelkaa, enkä ole vieläkään nukkunu niitä kaikkia pois.)  

 

Lauantaina sain aikaiseksi mm. luettua hieman kirjaa "Viestinnän vallassa", siivoiltua ja lakattua kynteni. Kynsien kanssa aikaa tulikin käytettyä hieman enemmän, sillä käytin Konad - Nail art - settiä ja jopa innostuin lisäilemään muutaman koristekivenkin kynsiini. Miun oli myös tarkoitus piipahtaa Anttilassa, mut olin hukannut ajan tajun, ja kun sit viimein seisoin kaupan eessä oli kello 17.59 ja kauppa oli sulkemassa tasalta. Tulipahan käytyä ainakin kävelyllä.

     Sunnuntaina päätin kääntyä pyykkien puoleen, mut en ollu ottanu huomioon, et miun olis pitäny varata pyykkivuoro. Kun menin sinne alas, kone ei ollu päällä, eikä pyykkituvassa näkyny elon merkkejä. En kuitenkaa kehannu alkaa pestä siel omiani, jos joku sinne sit ilmaantuis ja huomais et joku pesee siel hänen vuorollaan pyykkiä. 

    Siispä pyykinpesu jäi, mut varasin ainakin vuoron itselleni. Koska en voinut pestä pyykkiä, päätin  lajitella postcrossingin kortit joita en ollut vielä ehtinyt laittaa kansioon. (Jos et tiedä mist puhun mee tähän osotteesee: http://www.postcrossing.com/ ) Miulle oli kertyny aikamoinen kasa kortteja, mut niitten lajittelu on mukavaa puuhaa, joten laitoin musiikkia taustalle ja istahin kansioineni, korttitarroineni ja kortteineni sängylle lajittelemaa. Homma tyssäs tosin jo yheksän kortin jälkee ku miun korttiteipit loppu. Käytän siis semmosia valokuville tarkotettuja kulmatarroja, jollon voin lukee kortteja viel myöhemmin. Kelloki tais siin vaiheessa olla niin paljon, et en voinu niit kaupast hakee lisää.

     Loppu illan istuin koneella ja kysyin sit jossain välissä kaverilta muutaman kysymyksen dyykkauksesta, kuten olin luvannu dokumenttikurssin tunnilla ryhmäläisilleni. Vastauksia sainki ison kasan ja laitoin ne sit wordiin ja facebookkiin, meijen ryhmän omalle sivulle. Äidinkielen tuntia varten etin kans Nellin Pidä musta kii -kappaleen sanat. Oli soinu sekin kappale jo useemman päivän päässä. 

Viikonloppu meni siis listan juttuja tehdessä, vaikka en ihan kaikkee saanu tehtyä. Sen listan tekeminen kuitenki autto, koska heti ku mietin mitä tehä, oli helppo muistuttaa itteään mitä oli suunitellu, et pitäs saada tehtyä. Tän illan listalla miulla on enää yks asia ja se on:

• Paina pää tyynyyn ja nuku!

Joten hyvät yöt!

Hetki journalismiopiskelijoiden seurassa

Olipa kerran Tuija, joka tuli esittelemään journalismilinjan opiskelijoille omaa journalismi historiaansa. Tuija oli ruskeatukkainen ja hänellä oli silmälasit. Hän istui luokan edessä ja puhui hiljaa. Aluksi hänen paitansa sai enemmän huomiota kuin hänen sanomisensa.

      Journalistiopiskelijat istuivat hiljaa ja höristelivät korviaan Tuijan kertoessa omaa opiskelutaustaansa lukiosta yliopistoon.  Hänen puhuessaan auringon säteet poukkoilivat tämän kasvoilla ja paistoivat ikävästi suoraan silmiin. Hetken istuskeltuaan luokan edessä, Tuija pelastautui opettajan pöydän ja kannettavan ääreen, josta hän taikoi valkokankaalle diaesityksen opiskelijoiden ihmeteltäväksi.

       Hiljainen puhe jatkui diojen vaihtuessa ja aiheen siirtyessä työharjoittelun hyödyistä neuvoihin kuinka päästä yliopistoon. Journalistiopiskelijat hymisivät itsekseen ja kuuntelivat vaisuina, kuinka Tuija, toimittajaksi tai pääministeriksi unelmoinut Lahtelaistyttö, oli alkanut saavuttaa unelmiaan. Tuijan harjoittelut ainakin neljässä eri lehdessä ja sisältä pursuava mielenkiinto toimittajan työtä kohtaan, sekä innosti, että lannisti kuuntelijoita.

       Vinkkejä sateli niin siihen kuinka hyödyntää vuosi opistossa, opiskelemaan hakemiseen, kuin työhaastatteluihin valmistautumiseenkin. Oppilaat höristelivät korviaan ja yrittivät painaa pääasiat mieleensä. Osan kynä viuhui paperin yllä nopeaa tahtia ja toisen sormet lensivät näppäimistöllä muistiinpanoja tehdessä. Osa päätti luottaa muistiinsa ja keskittyi vain kuuntelemaan Tuijan tasaista ja hiljaista ääntä, joka kantautui hennosti, jopa luokan takaosiin.

       Luokka lämpeni kysymyksille diojen loputtua synnyttäen pieniä keskusteluja. Tuija kuunteli rauhallisesti opettajan pöydän ääressä istuen ja vastasi parhaansa mukaan. Hän neuvoi kyselemään haastateltavilta rohkeasti tarkennuksia ja olemaan ujostelematta. Ei pitäisi pelätä olevansa amatööri. Muutama kuuntelija kiemurteli hetken kiusaantuneena paikallaan ja pohti kuinka suhtautua itseensä muuna kuin amatöörinä.  

      Kello tikitti eteenpäin ja keskustelu alkoi tyrehtyä, kun kuuntelijat kokivat saaneensa mieleensä ponnahtaneisiin kysymyksiin vastauksia. Ei mennyt kauaa, kun opettaja ilmoitti kahvitauon alkaneen. Tuoleihinsa juurtuneet oppilaat nousivat jäykkinä ylös paikoiltaan ja raajojaan venytellen lähtivät raahautumaan ruokalaa kohti. Heidän päässään pyörivät kuinka ihmisiin tutustuminen on kannattavaa ja mielikuvituksen ruokkiminen tuottavaa. Taskuissaan heiltä löytyi nyt tietoa miten jahdata unelmiaan toimittajana ja tieto kuinka hyödyllistä on tarttua tilaisuuksiin.

       Tuija istuutui kahvipöytään oppilaiden ja opettajan seuraan. Hieman epävirallisemmin luokassa alkaneet keskustelut jatkuivat, mutta aika tuli vastaan. Tuija kokosi tavaransa kasaan, käveli jo ulko-ovea kohti, ja kipaisi vielä ennen lähtöään hakemaan luokaan unohtuneet kuulokkeensa. Inspiroituaan ja ruokittuaan journalistiopiskelijoiden tiedonnälkää, hän poistui hyvillä mielin Vuorikadun varressa olevasta koulurakennuksesta ja laittoi jalkaa toisen eteen.

Huumaava teatteri

Viime perjantaina tuli käytyä katsomassa teatterilinjan tulkintoja Reko Lundanin näytelmästä "Tarpeettomia ihmisiä". Kyseessä oli vielä lähinnä opiskelijoiden harjoittelua, jonka pääpaino oli vuorosanojen opettelussa, tilankäytössä ja vuorovaikutuksessa.
     Opiskelijat olivat saaneet pareittain kohtauksia, jotka he saivat esittää oman tulkintansa mukaisesti. Minä ja muut katsojat saivat siis nähdä vain neljä erikohtausta, mutta monen eri näyttelijänalun tulkitsemana. Jokainen kohtaus näyteltiin kahdesti, mutta Tuulaa, Karia, Sonjaa ja Petriä näyttelevät opiskelijat vaihtuivat aina.
     Oli mielenkiintoista nähdä kuinka rohkeasti teatteriryhmäläiset näyttelivät edessämme ja pistivät tunteitaan peliin. He huusivat toisilleen, heittelivät kahvipakettia ja leipiä, sekä repivät toisiaan. Välillä sain kylmiä väreitä heidän näyttelemistään katsoessani ja välillä hihitin hihaani, kun heidän teatteerisuutensa meni mielestäni hieman yli.

En sanoisi olevani teatteri-ihmisiä, mutta nautin usein ajastani näytelmiä katsoessani. Nytkin nautin ajastani, vaikka aluksi hieman epäilinkin. Nuoret näyttelijöidenalut saivat minut seuraamaan näytelmää ja reagoimaan esittämiensä hahmojen tunteisiin.

Näytelmän loputtua dramaattisesti Tuulan maatessa selällään viinin ja lattialle heitettyjen leipien päällä, kylki selässäni kylmät väreet. Muut näyttelijät lauloivat yksinkertaista mutta kaunista laulua ja kerääntyivät Tuulan ympärille. Lopuksi taputin kumartaville esiintyjille, nousin tuolistani ylös ja kävelin pää ajatuksia täynnä pois salista.

Yksi ajatuksistani taisi olla: "Uskaltaisinpa minäkin."

Vaatteet,siinä vasta pulma

Kauppojen kiertelyä on tullut harrastettua melkein joka kerta keskustaan mentyäni. Valitettavasti kaupat pursuavat vaatteita, joita en suunittele pukevani päälleni missään tapauksessa. Olen varsin laiha, joten jos haluan luoda edes harhan muodoista on minun valittava varsin istua vaatteita. Valitettavasti muodissa on tällä hetkellä hyvin väljät vaatteet, joka tarkoittaa periaatteessa sitä että koko XS vastaa parin vuoden takaista kokoa L.
     Jo useamman vuoden ovat muodissa olleet myös ohuet, halvat ja huonolaatuiset vaatteet. Varsinkin näin syksyisin joudun pyörittelemään päätäni, kun huomaan kuinka "talvitakki" paljastuukin ohueksi, vuorettomaksi surkimukseksi. Kaiken kukkuraksi vaatekappaleen vetoketju menee rikki ensimmäisen käyttäviikon aikana ja puolet napeista häviää ennen kuin olen saanut ripustettua sen naulakkoon. Farkkuni voin ostaa kaupasta valmiiksi rikkinäisinä ja jos ne jostain olivatkin ehjät niin tuskin kauaa. Ohut kangas kuluu puhki mitä ihmeellisimmistä paikoista jo parin kuukauden jälkeen. En halua edes aloittaa saumoista ja muista ompeleista...

Nyt muutaman viikon olen metsästänyt kaupoista leveälahkeisia housuja, mutta olen joutunut pettymään tarjolla olevaan valikoimaan. Pillifarkkuja löytyy joka värissä, koossa ja materiaalissa, mutta vain muutama liike tarjoaa etsimiäni malleja. Valitettavasti kyseessä olevat housut eivät ole kuitenkaan istuneet toivomallani tavalla, joten nekin ovat jääneet hyllyyn. Samaan tulokseen olen tullut myös villatakin metsästyksessäni. Itkuhan tässä kohta tulee.
     Kenkämuoti sentään on yhä puolellani. Pidän saappaista, koroista ja pitkävartisista kengistä, joita pystyn löytämään joka liikkeestä. Jos lompakkoni olisi pullea, päätyisin laihduttamaan sitä muutamassa kenkäkaupassa piipahtamalla, mutta opiskelijabudjettini palauttaa minut takaisin maanpinnalle. Voihan sitä silti aina jotkut kengät ostaa ja haaveilu on ainakin luvallista. Tämän hetken rakkauteni on tekonahkainen saapaspari pitkällä varrella ja nauhoituksella. Edellinen rakkauden kohde seurustelee jo muiden kenkieni kanssa eteisessä. Nytkin olisi aikomuksena suostutella äiti tukemaan tämän hetkisen rakkauden hankintaa.

Koska vaatteiden etsiminen on ollut kaupoissa tuskaan, olen alkanut aktiivisemmin selailemaan netin sopukoista enemmän oman näköisiäni vaatteita. Siinä missä en luota kaupoissa olevien vaatteiden laatuun, en luota netistä löytyviin yhtään sen enempää. Silmiäni ,ja joskus jopa lompakkoani, on eniten miellyttäneet aasian suunnalta tulevat vaatteet, mutten luota siihen, että saisin hyvä laatuisia ja oikean kokoisia vaatteita. Tilaukset on jääneet tekemättä, vaikka olenkin tuijotellut erilaisia vaatteita useammankin kerran mm. YESStylen ja Asian Candyn sivuilta.

Onko teillä lukijoilla suosikki vaatesivustoja? Kokemuksia ulkomailta tilaamisesta?

Nyt suuntaan petiin haaveileimaan vaatteista ja kengistä, erityisesti ihanasta saapas paristani! Good Night!♥

Yökyöpeli

Aikaa voi käyttää viisaasti tai typerästi, sitä kannattaa hyödyntää kun sitä on, mutta jos kello on jo yli yksi yöllä, pitäisi ymmärtää mennä nukkumaan. Nukkumisen sijaan olen kuitenkin päätynyt kuuntelemaan musiikkia ja kirjoittamaan kortteja ympäri maailmaa. Olen nyt kirjoittanut kortit mm. Hongkongiin ja Alankomaihin.

      En usko olevani ainut ihminen, joka kokee suurimmat inspiraation ja luovuuden huippunsa yöaikaan. Saan usein juuri sänkyyn mentyäni päähäni asioita, joita minun pitäisi tehdä, jotka olin jo muuten unohtanut tai saan päähäni mahtavan aloituksen novellille. Tällaisinä hetkinä, joko pomppaan sängystä ylös ja vähintään kirjoitan jotain ylös, jotta voin tehdä mieleeni ponnahtaneelle asialle jotain seuraavana päivänä (varsinkin jos kyseessä oli unohtunut asia).
      Toisinaan olen liian väsynyt nousemaan ylös, ja näenkin usein värikkäitä unia juuri ennen nukahtamista ajattelemistani asioista. Olen monesti kirjoittanut aamulla uniani paperille ja kertoillu niistä ystävilleni, jotka ovat päivitelleet, kuinka hyvin muistan näkemiäni pitkiä unia.

Nuoret ihmiset kouluikäisistä yliopistossa opiskeleviin asti, valvovat nykyisin pidempään, kuin heidän vanhempansa. On varma tosi asia, että jotkut ihmiset ovat aikaisemminkin valvoneet pimeän laskeuduttua, mutta nykyisin valvotaan aina vain enemmän ja pidempään. Jotkut nuoret viettävät aikaansa yö myöhään kavereiden kanssa hengaillen ja juhlien, toiset istuvat koneen ääressä, jotkut saavat parhaat ideansa, jotkut siivoavat, ja jotkut myös nukkuvat. Ihmisiä on paljon erilaisia.
       Omassa perheessäni äitini on meistä aina sängyssä kymmeneen mennessä. Hän ei valvo, ei ainakaan ilman hyvää syytä. Isäni valvoo usein telkkarin ääressä, mutta menee usein ennen kahtatoista nukkumaan. Veljeni unirytmi on usein ollut aivan nurinkurinen ja siskostani voi sanoa aivan samaa. Minullakin rytmi on usein sekaisin, mutta en ainakaan mene nukkumaan aamulla seitsemän aikaan ja nouse iltapäivällä viiden kieppeillä, kuten siskoni kihlattu on joskus tehnyt.
        En kummastele sisarusteni päivärytmiä lainkaan, sillä olen samanlainen yökyöpeli. Olemme muutamankin kerran siskoni kanssa miettineet siivoamista keskiyön aikaan, tehneet yöpalaa, katsoneet leffoja ja pelailleet lautapelejä.

Tunnustan reilusti olevani iltavirkku ihminen. Olet itse aamu- vai iltavirkku?
Maailma toimii minun unirytmiini nähden täysin väärin. Olen yrittänyt muuttaa rytmiäni heräämällä aikaisemmin, mutten osaa mennä nukkumaan tarpeeksi aikaisin. Tulen toistaneeksi rytmiä, jossa joudun koulun/töiden takia nousemaan aikasin, mutta menen illalla kahdentoista aikaan/jälkeen nukkumaan. Seurauksena loogisesti liian lyhyet yöunet, joita otan takaisin nukkumalla vapaapäivien aamuina pitkää, usein puolille päiville saakka. "Tuhlausta" jupisevat aamuvirkut.

Nyt taidan mennä kuitenkin nukkumaan. Kello lähestyy uhkaavasti kahta.
Öitä!

'Taso'kasta opetusta

Tutustuin Kokoomusnuorten tavoitelistaan vuodelle 2014 ja näin monia asioita, joita en ole valmis pureskelematta nielemään. Erityisesti silmiini pisti kuitenkin seuraava lause: "Opetuksessa tasoryhmät käyttöön ja erityisoppilaat erilleen."
       Olen käynyt peruskouluni joitain vuosia sitten, joten koulunpenkillä istuminen ja luokkan osana oleminen ovat tuoreessa muistissa. Muistan kuinka omalla luokallani oli monia eritasoisia oppilaita. Oli niin sanottuja "hikkejä", jotka pärjäsivät aineessa kuin aineessa ja niitä, jotka menivät aina sieltä mistä aita oli matalin, joko siksi etteivät jaksaneet panostaa opiskeluun, tai siksi etteivät he yksinkertaisesti pysyneet muiden perässä. itse edustin keskitason opiskelijaa. Voin tunnustaa siis ymmärtäväni miksi kokoomusnuoret ovat ehdottaneet tasoluokkia, mutta en silti voi sanoa kannattavani ajatusta.
       Kun mietitään tasoluokan hyötyä, on selvää, että eritasoiset oppilaat pystyttäisiin suurissa kouluissa jakamaan varsin tehokkaasti eri luokille ja näin tarjoamaa eritasoisille oppilaille parasta mahdollista koulutusta. Pienissä kouluissa vastaava järjestely olisi hyvin vaikea toteuttaa. Lopputuloksena saattaisi pienimmissä kouluissa olla, että syntyisi niin sanotut "hyväluokka" ja "huonoluokka". Tällainen jako ei mielestäni kannustaisi oppilaita oppimaan, vaan he mieltäisivät itsensä, joko hyväksi tai huonoksi oppilaaksi, riippuen siitä mille luokalle heidät on laitettu.
       Yllämainitun kaltainen ryhmittely siis lisäisi epätasoarvoa koulun sisällä ja jopa heikentäisi huonommin koulussa pärjäävien opiskelijoiden mahdollisuuksia parantaa arvosanojaan. He saattaisivat kokea luokkatasonsa määrittelevän kuinka hyviä he ovat opiskelussa. Tämä johtaisi taas siihen, etteivät oppilaat uskoisi kykenevänsä parempaan.
       Nykyinen järjestely kouluissa toimii mielestäni paremmin, vaikka parannettavaa siinäkin on. Mielestäni tasoluokkien sijaan pitäisi järjestää enemmän tukiopetusta, jolloin heikommin pärjäävät saisivat enemmän huomiota aineissa, joiden kanssa heillä on ongelmia. Nykyisin vastaavanlainen tukiopetus on tarjolla lähinnä vain oppilaille joilla on esimerkiksi lukihäiriö.
     En ala tarkastelemaan erityisoppilaiden "eristämistä" suurennuslasin kanssa, mutta todettakoon, että tätä toteutetaan nykyisinkin, vaikkakin vain osittain. He saavat omia ryhmiään ja heille tarjotaan omia avustajia, mikä on hyvä asia.

Mielestäni kouluihin ei pitäisi rakentaa luokkayhteisöä, jossa on alempi- ja ylempiarvoisia, sillä eihän meillä ole nytkään käytössä luokkayhteiskunnan luokittelua. Toki ihmisiä voi luokitella sen mukaan, onko köyhä vai rikas, mutta ainakaan meitä ei ole luokiteltu aristokraatteihin, talonpoikiin tai orjiin!
    Jos tasoluokkia aletaan toteuttaa, tulisi varmistaa, ettei se synnyttäisi kouluissa epätasa-arvoa oppilaiden välille ryhmittelemällä heitä huonompiin ja parempiin.

Oi voi

Viime viikonloppuna jo harmittelin kun olin niin nuhainen ja, että koulu järjesti puutarhajuhlat perjantaina, sillä se tarkoitti,etten ollut menossa kotiin käymään. Ei minulla ei ollut/ole kamala koti-ikävä, vaan kaipailin joitakin tavaroita, jotka epähuomiossa olen onnistunut jättämään kotiin. No tämän viikon perjantaina soitan isälleni ja ilmoitan, että olen tulossa. Muuten ihan kiva, mutta isäni oli suuntaamassa toiselle puolelle Suomea juuri tänä viikonloppuna. No ei se mitään, voinhan vaikka käväistä äitiäni tervehtimässä. Onhan tämä vielä lomallakin. Mutta ei. Äiti on vielä suvun mökillä, eikä ole tulossa sieltä kuin vasta myöhään lauantai-iltana, joten vierailu menisi sunnuntain puoleen, mutta se taas ei sovi minun suunitelmiini.
      Hieman pettyneenä päätin silti lähteä kotiin. Pohdiskelin matkustusvaihtoehtojani ja päädyin kulkemaan junalla Kouvolaan ja sieltä bussilla kotiin. Toinen vaihtoehtoni olisi ollut kulkea koko matka linja-autolla, mutta olisin joutunu odottamaan yli puolituntia jatkoyhteyttä. Valintani oli kuitenkin huono ja VR kusi suunitelmani täysin. Olin katsonut ehtiväni bussiin, joka oli lähdössä 10 minuuttia junan saapumisen jälkeen, mutta olipa yllätys kun juna olikin yli kymmenen minuuttia myöhässä ja bussi täysin aikataulussa. Toisin sanoen minä jäin jumiin Kouvolaan, sillä seuraava linja-auto oli lähdössä vasta yli kahden tunnin päästä. Hurraa..!
      No kaksi tuntia voi käyttää hyödyksi, joten soitin kaverilleni, joka auu paikkakunnalla. No, mutta tietenkin hän on juuri tänään jossain aivan muualla, joten joudun tyytymään kaupungilla pyöriskelyyn. Onneksi keskusta on tuttu, ja päätänkin suunnata kauppakeskuksiin, joissa voisin viettää muutaman tunnin. Kauppakeskusten aukioloajat ovat eri mieltä. Lähes jokainen liike menee kiinni jo seitsemältä, joten tyydyn syömään subin ja kipittelemään takaisin matkakeskusta kohti. Matkalla huomaan Sokoksen olevan tunnin muita liikkeitä pidempään ja päädynkin seilaamaan liikkeessä päämäärättömästi sen sulkemiseen saakka. Harmillisesti minulla on senkin jälkeen lähes tunti aikaa linja-auton lähtöön, joten päädyn istuskelemaan matkahuollon aulassa ja tuijottamaan puhelimeni ruutua.
     Siellä istuskellessani muut ihmiset kiiruhtivat omiin kyyteihinsä, kun taas minä pelailin tuhannen pelini Candy Crushia ja kuuntelen musiikkia mp3-soittimestani. Onneksi pääsin loppuen lopuksi linja-autoon ja kotia kohti. Suunitelmani ovat kuitekin jo pilattu, sillä olin suunitellut meneväni kotiin kaupan kautta, mutta en kehdannut tehdä ruokaostoksia Kouvolassa, sillä ne olisivat ehtineet mennä pilalle ja kotipaikkakunnalle päästyäni kaikkia kaupat olivat jo kiinni. Niimpä lampsin pimeässä kotiin väsyneenä ja ilman ruokaa.
      Vaikka ketään ei ollutkaan kotona, oli silti mukavaa astella sisälle, istua tutulla sohvalla ja nukkua omassa sängyssä. Ja aamulla ehdin hyvin käydä kaupassa ostamassa ne puuttuneet ruokatarvikkeet. On myös yksi suunitelma mitä kaikki edellämainitut ongelmat eivät pilanneet - voin edelleenkin pakkailla tarvitsemani tavarat ja raahata ne selkä vääränä Lahteen. "jeij!"

Elämä pähkinänkuoressa

Elikkäs miulle annettiin tehtäväks kertoo miun elämäntarina tänne blogiin, kun tää nyt edelleen on miun opintopäiväkirja, joten tässä olis. Huomautan tosin eka, et koska oon hieman epäileväinen aina kirjottaessani jotain tarkempia tietoja nettiin, ni kaikki tieto jää aika anonyymiks, mut ehkä tästä silti oppii jotain!

Eli oon nuorin lapsi kolmesta ja miulla on isosisko ja -veli. Asuin lapsuuteni Etelä-Karjalassa pienellä paikkakunnalla X ja viihdyin hyvin. Miulla oli paljon kavereita ja ei erityisemmin mitää epämielyttäviä muistoja siltä ajalta. Tän miun miellyttävän ja ilosen lapsuuden pirsto tosin miun vanhempien ero. 

     Miun äiti ja iskä eros ja muutin äitin kanssa, äitin töitten takia, toiselle paikkakunnalle Y. Miun vanhemmat sisarukset jäi asumaa iskän kanssa kotiin, koska ne ei tarvinnu sillon yhtä paljon huolenpitoa ku mie. Mie siis olin sillon yheksänvuotias ja miun sisko ja veli oli 15 ja 13. 

     Muutettiin vaan parinkymmenen kilometrin päähän, mut miulle se oli paljon, ku en päässy helposti kulkemaa tält uudelta paikkakunnalta Y takasi kotikuntaan X, jossa miun kaikki kaverit oli. Sen lisäks en oikein hyväksyny muuttoa muutenkaa, joten en osannu sulautua paikallisten lasten joukkoon ja loppuen lopuks miuta alettiin kiusaamaa. 

     Miuta ei oltu koskaan ennen kiusattu, joten en osannu suhtautua siihen muuten ku loukkaantumalla ja ottamalla kaiken itteeni. Ja tätä jatku ala-asteelta yläasteelle. Ylä-asteella onneks läysin muutamia kavereita joiden kanssa pyörin, mut en oikein koskaa viihtyny kyseisellä paikkakunnalla (Y). Olihan sielläki hyvät hetkensä, mut suurimmaks osaks kaipasin takasi paikkakunnalle X, jossa olin pienenä asunu ja koko ala- ja yläasteen vieraillu.

Peruskoulut loppu ja olin ihan hukassa tulevaisuuden suhteen, joten hain lukioon. Koska kummallakin paikkakunnalla oli lukio ja iskälle sopi et muutin sinne, päätin hakea paikkakunnan X lukioon. Se paljastu hyväks valinnaks ja viihdyin siellä tosi hyvin. Olin mm. miun lapsuuden kaverin S:n kanssa tosi läheinen ja pyörittii yhtenään yhessä. 

     Lukion jälkeen piti taas miettiä tulevaisuutta, ja yritinki hakea muutamiin kouluihin, mutten päässy. Päädyin loppuen lopuks hakemaa kansanopistoon ja opiskelinki Joutsenossa vuoden englantia.Opistoajan kohokohtana oli reissu Cardiffiin ja Lontooseen toukokuussa! Se vuosi oli tosi kiva ja opin paljon itestäni ja kielenopiskelusta. Ainaki sen, ettei englanti ollu välttämättä se aine mitä haluaisin opiskella yliopistossa, mutta kuitenkin kieli, josta tykkään todella paljon.

Joutsenossa vuosi vierähti nopeesti ja taas tuli aika hakea johonkin kouluun. Tällä kertaa olin lähempänä kouluun pääsyä, mutten kuitenkaan onnistunu pääsemään sisään. Päädyin hakemaan taas opistoihin, kun taustalla oli kuitenkin jo yks mukava vuosi opistossa. Täl kertaa päädyin Lahden kansanopistoon, jossa paraikaa opiskelen journalismia, ja jonka takia rustailin tälläsen yksinkertaisen ja lyhyehkön tekstin miun elämästä. 

      Tiedän ettei se kuulosta kovin kummoselta ja ei se ookkaan ollu kovin kummonen, mut se on miun elämä. En oota siltä suuria, mutta toivon silti parasta. 

Mukavaa syyskuuta kaikille. (Ja anteeks jos tein kirjotusvirheitä, kello on paljon ja miun pitäis olla jo nukkumassa)

Voi nuha minkä teit

Nuha pirulainen hyökkäs kimppuuni. Tässä on nyt sitten jo ainakin kolmatta päivää kuulostettu ihan kamalalta ja nenäki vuotaa ku reikänen vene. En tiiä onko tää menny pahempaa vai parempaa päin, mut aamulla oli ainaki ihan kamala olo ku oli niin tukossa. Hyvä jos sai hengitettyä.
      Teetä on tullu hörpittyä ja kurkkukarkkeja popsittua. Nenäliinojaki on kulunu hullunlailla. Olis varmaan paras kömpiä sänkyyn peiton alle ja sieltä sitte välillä kurkkia mitä maailmalla tapahtuu, mutta taidan sitä ennen mainita jotain siitä mitä tehtiin viime viikolla koulussa, onhan tää blogi kuitenkin myös miun ns. opiskelupäiväkirja.

En osaa sanoa kuinka hyvin oon totetteuttanu numeron 6, kun tuli eilenkin käytyä siellä puutarhajuhlissa. (enkä tiiä oliko se muutenkaa fiksua nuhasena)

Viime viikolla tutustuttiin siis uutisiin. Lueskeltiin erilaisia uutisia ja tutkittiin millasia uutisia on olemassa ja miten ne eroaa toisistaan, mutta pääsääntösesti puhuttiin ihan uutisista, joita näkee sanomalehissä ja jotka vastaa kysymyksiin; Mitä, missä ja milloin + muutamiin muihin.
     Loppuviikosta päästiin ite kirjottelemaan uutisia ja se oli oikeastaan ihan kivaa puuhaa. Toki välillä tunsi olevansa ihan hukassa ja tuli lyötyä päätä koneeseen (ihan kirjaimellisesti muutaman kerran, kone ei kärsiny vahinkoa, eikä pää). Toisaalta se fakta, että on tullut lueskeltua uutisia vaikka kuinka pitkään (aamuinen sanomalehti), autto aikalailla lauseitten muodostamisessa. Ties ainakin minkä tyylisesti pitäis yrittää kirjottaa, vaikka en siinä ihan aina onnistunukkaa. Loppuen lopuks uutisten kirjottaminen alko tuntumaan ihan kivalta puuhalta, vaikka edelleen pidän itseäni paljon parempana kun ei anneta liikaa rajoja. Hyvät ohjeet on aina hyödyllisiä, mutta kun tulee se sana- tai merkkiraja, niin tämä tyttö alkaa tuskastumaan. Toki "oppia-ikä-kaikki" eli eiköhän tämä harjoittelemalla ala luonnistumaan paremmin!

Nyt taidan kuitenkin kömpiä sängyn puolelle ja kuunnella musiikkia, kun ei tosiaan ole kovin kaksinen olo tämän perhanan nuhan takia. Pysykää te muut terveenä!

Hommat hanskassa, hanskat hukassa

Useamman inspiraatio täyteisen päivän jälkeen blogiin kirjoittaminen tuntuu taas vaikealta. Pelkkä kirjainten näpyttely tuntuu raskaalta ja hankalalta, ja tunnustan myös pyyhkineeni useamman rivin jo kirjoittamaani tekstiä pois, kun en ollut siihen tyytyväinen. Olin aloittanu kuvailemalla kiireistä viikonloppuani, mutta pieni ääni pääni sisällä käski minua ottamaan toisenlaisen otteen tähän postaukseen. Mikä se sitten lieneekään. 

Tämä aloittamisen vaikeus tulee vastaan jokaisella ihmisellä, mutta juuri nyt se on henkiläkohtainen Belriinin muurini, joka jättää inspiraation aivojeni ulkopuolelle. Muurissa on myös alla oleva kyltti jonka mukaisesti kaikki pienet inspiraation hiukkaset "ammutaan", ja selviytyneitä inspiraation palasia ammutaan uudelleen.

Inspiraatiotani pitäisi auttaa purkamalla muuri, mutta tänä iltana taida tyytyä vain sen töhrimiseen ja palaan asiaan paremmalla ajalla, sillä tekstini on muuttumassa aina vain kryptisempään muotoon. 

Siispä hyvät yöt ja huomenna yritetään uudelleen, jos yritetään!

Minun mielipiteeni

Tutustuin viikonlopun aikana K:n antamaan kolumniin (Linkki), ja nyökkäilin itsekseni melkein koko sen ajan kun luin tekstiä. Jos nyt joku ei vaivautunut linkkiä avaamaan, voin avata kyseistä kolumnia sanomalla, että se käsitteli sitä, saako toimittajalla olla mielipiteitä ja jos saa, saavatko ne näkyä tämän teksteistä.
     Itse koen kaikkien kirjoittajien ilmentävän henkilökohtaisia mielipiteitään jokaisessa tekemässään tekstissä, oli kyseessä sitten tekstiviesti tai sanomalehden uutinen. On toki olemassa tekstejä, jotka ovat hyvin neutraaleja, mutta aina kun tekstistä löytyy jokin sävy, se paljastaa ainakin adjektiivien käytöstä. Käyttääkö henkilö suurentelevaa vai vähättelevää sanastoa, onko kirjoittajalla jokin tietty ilmaisu, jolla tämä kuvaa iloa, surua tai vihaa? Myös tekstin rakenne kertoo jotain kirjoittajastaan, mutta rakenteista on erittäin vaikea saada mitään tietoa ensi silmäyksellä, jos ollenkaan. Edellä mainitut asiat ilmentävät ihmisten mielipiteitä, vaikkakin monissa tapauksissa hyvin hienovaraisesti, jopa huomaamattomasti.
     Minä henkilökohtaisesti pidän mielipide kirjoituksista, sillä ne luovat lukijan ja kirjoittajan välille keskustelun, jota kukaan ei tule kuulemaan (ellei tekstiä voi kommentoida esimerkiksi netissä). On tärkeää, että teksti saa ihmisen ajattelemaan ja miettimään, mitä tämä itse on mieltä asiasta. On hienoa, jos teksti saa lukijassaan jonkinlaisen tuntemuksen aikaiseksi. Mikä olisi mukavampaa, kuin lopettaa tekstin lukeminen hymy huulilla? Tai mikä palkitsee kirjoittajan vaivan paremmin kuin se, että hänen lukijansa alkavat keskustella aiheesta, joka on ristiriidassa näiden ajatusten kanssa. Vain keskustelemassa asioista, kyseenalaistamalla, me voimme oppia enemmän ja ymmärtää maailmaa paremmin.
     Mielipiteet ovat tärkeitä, mutta kovin jyrkät ja poikkeavat mielipiteet usein ammutaan alas ennen kuin ne pääsevät kunnolla edes lentoon. Niitä haukutaan ja mollataan avoimesti, sillä ihmisillä on uskoa, että heitä tuetaan heidän omassa mielipiteessään. Kirjoittaja itse taas on rohkea ottaessaan poikkeavan tai jyrkän aiheen esille ja testin julkaistessaan osaa jo odottaa lukijoiden keskuudessa syntyvää "älämölöä".

Nyt ilmaistuani mielipiteeni aiheeseen, taidan nostaa sormeni näppäimistöltä ja nojata taaksepäin tuolissani. Tällaisen teksti "urakan" jälkeen koen ansaitsevani hetken omaa aikaa draamojeni parissa. Kiitos ja kumarrus lukijoille, tämä tyttö lopettaa tämän postauksen tähän!

Ollakko anonyymi vai eikö olla?

Edellisessä postauksessa mainitsemani postaus putki katkesi kuin liian kireälle venytetty kumilenkki. Ei tullut sitä neljännen päivän postausta, mutta ei se yhden päivän tauko rikoskaan taida olla. Siispä nyt päivän taukoa pitäneenä, pitäisi olla kahden päivän edestä kirjoittamista, mutta en nyt ole ihan varma.

Eilen aloitimme koulussa Hops-keskustelut ja minullakin se oli tarkoitus silloin olla. Aikataulumme menivät kuitenkin solmuun, mutta kaiken todennäköisyyden takia vain siksi, että K:n kanssa on mukava keskustella melkein mistä vain. Samaan aikaan kun Hopseja jatkettiin, kirjoitimme me muut omasta elämästämme. Se oli aluksi kauhean haastavan kuuloista ja tuntuista, mutta kun pääsin alkuun, ei se tuntunutkaan enää niin kovin haastavalta. 

     Tänään sain oman tarinani valmiiksi ja lähetänkin sen K:lle. Myöhemmin minun elämäni pienistä myllerryksistä pääsee lukemaan myös täällä blogissa, tosin kyseessä tulee olemaan sensuroitu versio, minä kun en tykkää jakaa tarkkoja yksityiskohtia omasta henkilökohtaisesta elämästäni netissä, siksi liikunkin netissä usein nettinimeni Nanican takana. Tuntuu turvallisemmalta, kun tietää etteivät muut netissä seilailevat ihmiset heti tiedä kuka minä oikeasti olen, tai mistä olen. Olen kuitenkin kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja jos joku tietää paikkakunnan, tai tuntee jonkun paikkakunnalta, on hyvin todennäköistä, että sitten tietää minutkin. On toki totta, että pieni paikkakunta myös suojaa minua, sillä aina kun mainitsen mistä olen, saan selittää missä se sijaitsee hyödyntäen lähimpiä kaupunkeja.

     Tämä nimimerkin taakse piiloutuminen, tuntuu toisaalta minusta hieman tyhmältä, sillä jos oikeasti haluaisin ettei minua olisi helppo seurata, en olisi niin facebookissa, bloggerissa, twitterissä kuin myös My365-nimisessä kuva sovelluksessa, mutta koska minä rakastan kun ihmiset kommentoivat ja antavat palautetta teksteistäni, kuvistani jne. Valehtelisin väittäessäni jotain muuta. Tähänkin blogiin lisäsin alas toiminnon, jolla lukijat voivat antaa minulle yksinkertaista palautetta. Kyseessä on yksinkertainen "rastiruutuun"-tyylinen toiminto johon olen valinnut vaihtoehdot: "Luin", ":)" ja ":/", joita lukijat voivat valita luettuaan tekstini.

     Toivoisin lukijoiden aina luettuaan klikkaavan "luin"-painiketta, jotta näkisin kuinka moni vaivautui uhraamaan muutaman minuutin vuodatuksilleni. Mielelläni näkisin myös mitä mieltä lukijat olivat, ja tästä syystä lisäsin hymiöt "luin" painikkeen kylkeen. Ja jos nyt jotain alkoi mietityttää kuinka nuo saa lisättyä omaan blogiinsa, niin kysykää toki niin neuvon mistä ne saa lisättyä.

Palataampa nyt kuitenkin vielä hetkeksi eiliseen. Koulupäivän jälkeen menin Lahden kaupunginteatterin kutsutapahtumaan, jossa esiteltiin syksyn teatteriesityksiä. Saimme nähdä jokaisesta esityksestä niin sanotun trailerin ja lopuksi meillä oli mahdollisuus seurata West Side Storyn avoimia harjoituksia. Vaikka kyseessä olikin vaan harjotukset ja nähtiin ainoastaan muutama pätkä, tulin siihen tulokseen, että teatteriin olis päästävä tuo nyt syksyn aikana katsomaan.

     Teatterista lähtiessä tuli huomattua et ulkona oli satanu ja sato muutaman pisaran sillonkin, ja nostaessani katseen tiestä huomasin et taivaalle oli ilmestyny mahtavan värinen sateenkaari, josta oli tietysti otettava kuva. Harmillisesti mukana oli vaan puhelin ja laatu onkin sit sen mukaista, mutta jos jotain kiinostaa vilkasta ni tässä on linkki kuvaan.

Kiva kun jaksoitte lukea. Lisää juttuja myöhemmin ;)

Rytmi sekaisin kuin seinäkello

Aamulla herätyksen pärähtäessä soimaan olisi tehnyt mieli kääntää kylkeä ja jatkaa unia, mutta vastuuntuntoisena ihmisenä nousin silti ja siristelin silmiäni verhojen läpikuultavassa valossa.
     Nyt kolmantena koulupäivänä (ja aamuna) huomaa kuinka oma unirytmi on tullut pilattua täysin kesän aikana. En toki voi väittää etteikö se olisi ollut jo viime talvena hieman sekaisin ja pahempaan päin mitä pidemmälle keväässä päästiin. Nyt olisi kuitenkin aika siirtää iltarutiinia oikeaan suuntaan ja siten herätä pirteämpänä aamulla. Eiköhän tämä vielä tästä, vaikka vielä aamut tuntuvat muutenkin oudoilta, kun ei ole oppinut asuntolalla heräilemään.

Olen voinut ilokseni huomata, että meidän opiskelijoiden välillä syntyy erilasia keskusteluita, joihin on vaihtevasti helppo tai vaikea osallistua. Välillä mielessä on jokin aiheeseen liittyvä mielipide tai tiedonjyvä, mutta aiheen liikkuessa pikajunan lailla seuraavasta aiheesta seuraavaan, tyydyn pohdiskelemaan omassa mielessäni ja avaan suuni vasta kun huomaan raon keskustelussa.
     On myös ollut ilo huomata kuinka luontevalta blogin kirjoittaminen tuntuu, vaikka ennen olen lähinnä kirjoitellut kerran tai kaksi kertaa kuukaudessa. Nyt voin ilokseni ilmoittaa tämän olevan jo kolmas postaukseni kolmen päivän sisään. Ei lainkaan paha sanoisin. Taidan yrittää jatkaa samaan malliin.

Hyvä/paha sosiaalinen media

Koulu alkoi siis eilen, mutta erityisemmin siltä ei vielä ole tuntunut, kun tämänkin päivä oppitunneilla sai vapaasti, ja opettajan pyynnöstä seikkailla netin ihmeellisessä maailmassa. Tunnin ensimmäinen tehtävä oli luoda blogi, mutta koska olin sen jo reippaana tyttönä tehnyt edellisenä iltana, tyydyin ensin hiomaan ja korjaamaan muutaman kirjoitusvirheen edellisestä julkaisustani. Sitten aloin painimaa (myös opettajan pyynnöstä) Twitter-tilin kanssa, jonka tekeminen muuttui ihmeen hankalaksi, kun koneella kyseiselle sivulle kirjautuminen ei onnistunutkaan. Onnekseni (?) voin todeta omistavani älypuhelimen, jossa kirjautuminen jostain maagisesta syystä onnistui heti ensi yrittämällä.
    Nyt tämä tyttö on siis Twitterissä, eikä ole ollenkaan varma oppiiko sitä käyttämään. Tekninen puoli tuskin tulee olemaan suurin este, vaan se että sinne pitäisi myös joskus eksyä katselemaan seuraamiensa ihmisten päivityksiä. Yksinkertaisinta olisi tietysti seurailla tapahtumia puhelimen välityksellä, sillä se minulla on aina mukana. Ongelmaksi voisi kuitenkin muodostua tämä nyky-yhteisön jo huomaama ongelma: Naama liimautuu näyttöön, oli kyseessä puhelin, tietokone tai telkkari. Eikä silläkään tunnu olevan väliä oletko sitten kotona, koulussa, töissä vai matkoilla.
     En ole teknogian vastainen ihminen, ja tuskin sellaiseksi olen muuttumassakaan, mutta kun luokkalaisistani kaksi paljastuivat facebookin vastaisiksi, tuli mietittyä uudelleen omaa suhdettaan sosiaaliseen mediaan ja teknologiaan. Omat iltani kuluvat suureksi osaksi koneen ääressä istumassa, mutta en sanoisi eristäväni itseäni muista ihmisistä, vaikka vanhempi sukupolvi välillä asian ottaakin puheeksi. "Menisit välillä ulos." on varmasti tuttu kommentti kaikille, jotka ovat jumahtaneet koneen ääreen useammaksi tunniksi.
     Sosiaalinen media, kuten facebook ja twitter, ovat mielestäni upeita keinoja pitää yhteyttä ystäviin ja oppia uusia asioita maailmasta. Tietysti voimme kyseenalaistaan sen, onko meidän oltava facebookissa 24/7, vai riittääkö 15 minuutin pikainen vilkaisu päivän annokseksi.
     Itse käytän facebookkia keinona pitää yhteyttä ihmisiin, joiden kanssa ei tulisi puhuttua puhelimessa, ja joiden tapaaminen on vaikeaa suuren välimatkan takia. Myös blogi toimii keinona viestiä muiden kanssa, ja voi jopa säästää aikaani, kun minun ei tarvitse selittää päivän tapahtumia uudellee sekä siskolleni, parhaalle kaverilleni ja serkulleni. Kaiken sen uudelleen kirjoittamisen sijaan voin yksinkertaisesti ohjata heidän blogiini ja pyytää sitten kommentoimaan tapahtumia.

Koska aikasemmin tunnustin istuneeni koneen ääressä aamulla selaillen Twitteriä ja blogeja, voisi joku päätellä minun istuneen koneen ääressä koko päivän. Sen sijaan olen ehtinyt tänään käydä Lahden keskustassa kuuntelemassa "Runoja Patsailla"- kävelykierrosta ja pelaamaan biljardia neljä peliä. (joista muuten voitin kaikki neljä!) Olen myös ehtinyt puhua puhelimessa hyvän ystäväni L:n kanssa, jonka kanssa myös suunnittelimme näkevämme huomenna.
    Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että seuraavat muutamat tunnit olen suunnitellut käyttäväni netin parissa, selailemalla facebookkia, juttelemalla skypessä, katsomalla ohjelmia ja pelailemalla muutamia minipelejä. Tämän sanottuani joudun todella harkitsemaan, jos kirjan lukeminen olisikin paljon parempi valinta!

Ensimmäinen!

Weheartit.com

Ensimmäinen blogiviesti uudessa blogissa ja ensimmäinen päivä uudessa koulussa. Blogina tämä blogi on neljäs jonka kirjoittajana olen. Tälläkin hetkellä minulla on yksi aktiivinen blogi, jota päivitän kuukausittain, joskus useamman kerran, toisinaan päivitysten välillä on joku kuukausikin. Olen pitänyt blogia niin ystäväni kanssa, osallistunut elokuvia arvioivan blogin arviointien tekoon, pitänyt novelli blogia ja aivan arkista niin sanottua päiväkirjablogia.
     Tämä blogi tulee olemaan täysin oma blogini, joka kuitenkin on aloitettu tämän vuotiset opintoni mielessä. Tänä vuonna olen nimittäin Lahdessa opiskelemassa journalismia, ja blogin kirjoittaminen on hyvä tapa ilmaista itseään ja harjoittaa kirjoitus taitojaan. Aikomuksena olisi kirjoittaa blogiin joka viikko, ja jos ei ihan joka päivä, niin lähestulkoon.

Ensimmäinen päiväni opistolla ei ollut tänään, vaan sunnuntaina, jolloin raahasin tavarani viidenteen asuinkerrokseen, jossa huoneeni sijaitsee. Uhrasin heti samana iltana muutaman tunnin tavaroiden järjestelyyn ja lähdin sitten tutustumaan omaan kerrokseeni ja sen muihin asukkaisiin.
     Myöhemmin illalla huonekaverini V saapui myös ja tapasin hänet ensimmäisen kerran. Tulimme heti hyvin juttuun, joten eiköhän tämä vuosi tule menemään ihan sovussa, kunhan opimme toistemme tavat.

Saimme myös ensimmäisen tehtävämme, sillä heti ensimmäisenä päivänä K jakoikin meille kaikille omat artikkelit luettavaksi. Itse sain artikkelin/kolumnin, joka käsitteli tekstien päähenkilöitä ja sitä miten eri tavoin tämä voi suhtautua päähenkilöön, ja siten vaikuttaa kirjoituksen luonteeseen. Teksti oli niin informatiivinen, että minusta tuntui kuin olisin lukenut koulukirjaa, mutta toisaalta tekstistä myös näkyi, ettei sitä oltu suunnattu sinne.

Nyt taidan kuitenkin uhrata aikaani myös blogin ulkonäköön, sillä vaikka sisältö olisinkin tärkeintä, ei kauniista ulkokuoresta haittaakaan ole.